keskiviikko 31. joulukuuta 2014

prkl! eli sisulla vuoteen 2015

Meidän liikuntakeskuksen ensi vuoden kalenteri julkaistiin eilen. Kun näin, että maanantain tankotanssitunti on tippunut pois kalenterista, tuli itku. Ja mä en itke kovin usein. Nyt kyyneleet valui vuolaasti poskilla, koska viikon ainoa tunti on samaan aikaan kuin mun omat jumppaohjaukset. Itku kesti kuitenkin vain pari minuuttia. Sitten pyyhin kyyneleeni ja totesin, että mun harrastustan ei jää tähän! "Musta tulee v**u parempi kuin kukaan koskaan uskookaan!", mä taisin uhota.

Sisu on jotain, mitä mulla on, mutta se on ollut pitkään kateissa. Nyt se löytyi. Täytyi vaan kaivaa tarpeeksi syvältä.

Olen niin kovin monta kertaa meinannut lopettaa tankoilun, kun se ei ole sujunut niin kuin olisin halunnut. Olen miettinyt, enkö tykkää lajista tarpeeksi kun olisin vastoinkäymisten edessä valmis luopumaan siitä. No, nyt sekin sitten selvisi: en voisi kuvitellakaan oikeasti lopettavani tankotanssia. Pienien vaikeuksien edessä soitan suutani ja uhoan lopettavani, mutta nyt kun tuli suurempi ongelma, mun polte treenata on kovempi kuin koskaan.

Oikeastaan tämä voi olla tosi hyvä juttu, monellakin tapaa.
Ensinnäkin, oon ihan puupää kun opettelen liikkeitä. En tajua mikä käsi tulee mihin, mikä on ulkojalka, mihin suuntaan vartaloa taivutetaan. Tunnilla ei kehtaa pyytää kahdettakymmenettä kertaa uusintanäyttöä liikkeestä, mutta kotona treenatessa voin selata Youtube-videota yhä uudelleen, pysäyttää, kokeilla, unohtaa, katsoa, kokeilla.. ja vähitellen oppia. Ja nauttia siitä oppimisprosessista. Pitää hauskaa.



Yksi mun kriiseilyn aihe tankotanssissa on ollut se, että vaikka tykkään siitä (kuin hullu puurosta), en saa siinä onnistumisen kokemuksia. En nimittäin saa oikeastaan kauheen isoja fiiliksiä siitä, että pääsen johonkin asentoon. Haluaisin vaan päästä tanssimaan. Hiomaan ja harjoittelemaan koreografiaa. Siihen on kuitenkin matkaa, koska ensin pitää osata niitä liikkeitä. Niinpä päätin nyt oppia nauttimaan myös matkasta, siis niiden liikkeiden opettelusta. Aina kun opin uuden liikkeen, olen askeleen lähempänä koreografiaa ja siksi on mahtavaa oppia uusia temppuja.

Tää mun sisukkuus (toivottavasti pitkäaikainen sellainen!) johti eilen jo siihen, että kokeilin muutamaa liikettä joita en ole tunnilla koskaan uskaltanut kokeilla. Vaikka pelotti, pystyin jotenkin hengittää pelon ja kivun pois ja vain suorittaa liikkeen. Ja tsädäm, yhtäkkiä olinkin asennossa, jossa en koskaan ennen ole ollut. Jee! Ja vaikka se ei ollut kaunis, se oli alku. Voin hioa samaa liikettä vaikka kaksi kuukautta, kun itse päätän mitä harjoittelen. Tässä jade ja russian split minun ja ammattilaisten tekemänä. Hieman täytyy vielä hioa! :D

(Tuo toinen kuva Pinterestistä.)





(Oona Kivelän kuva täältä: http://weheartit.com/tag/russian%20split)

Mun paha, paha tapa on verrata itseäni niihin, jotka kehittyy nopeammin/kestää kipua paremmin/ovat vahvempia ja venyvämpiä ja niin edelleen. Kun treenaan itse, en koko ajan panikoi sitä, että apua nyt muut osaa ja minä en ja miksi olen taas kaikkein huonoin. Lisäksi nyt on enemmän kuin hyvä syy välillä käydä jonkinlaisissa workshopeissa tai vaikka vihdoin tehdä vierailu Pole4Fitin tunneille, kun siitä olen haaveillut noin kaksi vuotta mutta en ole saanut aikaiseksi. Vielä kun löytyisi treenikaveri, jonka kanssa välillä pohtia ja pähkäillä ja vaihtaa kokemuksia niin asiat olisivat melkeinpä täydellisesti.



Jos rehellisiä ollaan, niin onhan tässä myös paljon harmituksen aiheita. Ei enää ihania tankokamuja, ei kannustavaa ja perseelle potkivaa opettajaa, jolta saa tukea ja turvaa ja vinkkejä. Ei jonkun muun suunnittelemia treenejä, ei muiden ohjaamia alkulämmittelyjä (mä kotona aina luistan niistä ja venyttelenkin ihan liian vähän.) Mutta turha jäädä harmittelemaan, kun ei asialle nyt mitään voi.

Nyt on siis sisua ja intoa treenata. Vuosi 2015 tulee olemaan mahtava tankoiluvuosi!

Tosin.. on nuo lapset ja mies, tuore yrittäjä. On huomionkipeä kissa, työt, sukutriathlonista tohkeilevat sukulaiset ja sen myötä oma triathloninnostuksen heräily. Ja kaikenlaista muutakin. Eli realistisesti ajateltuna mun mahtava tankoiluvuosi tulee sisältämään ehkä maksimissaan kaksi treeniä viikossa ja toivottavasti jonkin verran venyttelyä. En tule olemaan ensi vuonnakaan maailman huipuilla (ylläri! :D), mutta paljon parempi kuin tällä hetkellä. Paljon parempi kuin näissä kuvissa, joita vuoden päästä tulen punastelemaan: "Oonko ollut noin huono! Ja vielä laittanut kuvia nettiin! Voi apuaaa.."

Toivottavasti myös juuri sun vuosi tulee olemaan mahtava!

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

sunnuntaisarja 1/12: miksi muutokset pienin askelin ja juo lisää vettä.

Ajattelin aloittaa alkavan vuoden kunniaksi (ja joulun huonojen ruokatottumusten innoittaamana) uuden blogipostaussarjan. Postaan aina sunnuntaina jonkin pienen, terveelliseen elämään liittyvän vinkin. Itsekin sitten seuraavalla viikolla noudatan sitä vinkkiä ja seuraavan sunnuntain postauksessa kerron, miten meni ja huomasinko mitään eroa. Nämä vinkit eivät ole mitään maailmoja mullistavia vaan varmasti vanhoja tuttuja juttuja. Kertaus on kuitenkin opintojen äiti ja sitäpaitsi.. vaikka terveellinen elämä on paperilla kovin simppeli ja helppo juttu, ei se oikeassa elämässä sitä aina ole. Siksi näistä pienistä vinkeistä voi löytyä haastetta, vaikkei sitä heti arvaisi!

Miksi kaksitoista osainen sarja?
Siksi, että muutoksia ei kannata tehdä kertarysäyksellä. Uuden vuoden kynnyksellä tehdään kaikenlaisia lupauksia ("en herkuttele koko vuonna!", "aloitan liikunnan ja treenaan ainakin viidesti viikossa", "lupaan venytellä joka ilta, syödä puoli kiloa kasviksia päivittäin ja meditoida viikoittain".), mutta jo helmikuun puolella lupaukset unohtuvat. Miksi? Koska haukkaamme liian ison palan kakkua.

Isot muutosryppäät tai liian korkealle asetetut tavoitteet eivät motivoi kauaa. Jos asettaa tavoitteeksi tiputtaa 25 kiloa painoa, voi tuntua masentavalta nähdä vaa'an näyttävän kilon tai viiden kilon painonpudotusta. Tuntuu siltä, että tavoitteeseen on vielä hirveän pitkä matka. Ajatuksiin alkaa hiipiä epäilyksiä: pystynkö tähän todella? Mitä jos en onnistu?
Oikeastihan jo viiden kilon painonpudotus on mahtava juttu. Tavoite kannattaakin pilkkoa tarpeeksi pieniin paloihin, jotta edistymisen näkee ja siitä pystyy iloita.

Otetaan vielä toinen esimerkki. Lupaat uuden vuoden kunniaksi juosta maratonin. Heti tammikuun toisena päivänä lähdet innolla lenkille - ja juokset (liian kovalla vauhdilla) kolme kilometriä. Heii, enää reilut 39 kilsaa lisää niin maraton on siinä! Kannustavaa? No ei. Jos sen sijaan otat ensimmäiseksi tavoitteeksi juosta viisi kilometriä, kolmen kilsan lenkkihän on aika hyvä aloitus. Seuraava etappi voi olla 7-10 km, sitten 12-15 km, 20 km ja niin edelleen. Ja aina kannattaa muistaa palkita itsensä tavoitteeseen päästyään! Juoksijalla palkinto voisi olla esimerkiksi Spotify Premium-kuukausi (mainoksetonta musiikkia lenkille, jee!), kompressiosukat, uusi juoksupaita, hieronta ja niin edelleen. Nyt kuulostaa kannustavalta, eikö vaan?!

Kun uuden vuoden lupausta tai elämänmuutosta pohtii, kannattaa myös miettiä onko muutos sellainen, jonka voi ottaa pysyväksi osaksi elämäänsä. Jos herkuista ei halua luopua ikuisiksi ajoiksi, ei kannata ehkä luvata ettei syö mitään herkkuja kuukauteen/vuoteen/tms. Sen sijaan voisi luvata esimerkiksi herkuttelevansa vain joka toinen päivä (kohtuullisesti!) tai pitävänsä tiukasti kiinni karkkipäivästä. On paljon todennäköisempää pystyä noudattamaan lauantain karkkipäivää seuraavat viisi vuotta (juhlapäivät poislukien) kuin olla viisi vuotta herkuttelematta kertaakaan. Ja kun kerran repsahtaa, on helppo ajatella "no, ensi viikolla syön taas herkkuja vain karkkipäivänä". Jos taas oli vannonut ettei koskaan ikinä milloinkaan enää herkuttele, yksi repsahdus tuntuu suurelta epäonnistumiselta ja silloin on helppo luovuttaa.

Jaa että mitä jos ei tule sitä repsahdusta? Jos jotain olen omasta kokemuksesta ja laihdutus- ym. ammattilaisten kanssa toimiessani oppinut niin tämän: jokaiseen muutokseen liittyy repsahdukset. Tärkeintä ei ole välttää niitä, vaan selviytyä niistä kunnialla.

No, sitten vihdoin tämän viikon vinkkiin. Terveellisen elämän vinkki 1/12 on tämä: juo enemmän vettä.

Elimistömme tarvitsee vettä, mutta usein unohdamme juoda riittävästi. Siksi haastankin sinut tällä viikolla juomaan päivittäin 2-3 litraa vettä päivässä. Pieni varoituksen sana: kun kastelet rutikuivaa kukkamultaa, virtaa vesi samantien mullan läpi aluslautaselle. Näin tapahtuu myös meillä ihmisillä ja siksi ensimmäisinä päivinä voit joutua käymään vessassa huomattavasti tavallista useammin.

Miksi vettä? Liian vähäinen vedenjuonti aiheuttaa monenlaisia oireita: päänsärkyä, väsymystä ja vireystilan laskua, huimausta ja heikotusta. Myös ummetus ja turvotus voivat johtua liian vähäisestä vedenjuonnista.
Laihduttajakin hyötyy vedenjuonnista sillä monesti näläntunne ja erilaiset ruoanhimot johtuvat janosta. Kannattaakin juoda iso lasillinen vettä ja odottaa hetki ennen kuin antaa periksi mieliteolleen. Myös ennen ruokailua on hyvä juoda iso lasillinen vettä, jolloin vesi täyttää mahaa, olo tuntuu kylläisemmältä eikä ruokaa tule syötyä niin paljoa.

Kurkista välillä pönttöön vessakäynnin jälkeen. Kun nestetasapaino on kunnossa, virtsa on vaalenkeltaista. Tummankeltainen väri kielii liian vähäisestä vedensaannista, haaleankeltainen taas liiallisesta vedenjuonnista.

Ja muista, nyt puhutaan vedenjuonnista. Ei mehusta (liikaa energiaa), kahvista tai teestä (diureetti, poistaa vettä elimmistöstä), maitotuotteista (hyviä ruokajuomana, mutta ei runsaasti käytettyinä mm. rasvan vuoksi) tai alkoholista (kuivattaa).

Kippis!

lauantai 27. joulukuuta 2014

kun joulupukki nastalenkkarit toi.

Toivottavasti teillä oli mukava ja rentouttava joulu! Meidän joulu oli aikamoista suhaamista paikasta toiseen, joten toiveissa ollut kotoilu ja hengailu ja kiireetön satujen lukeminen/majanrakentelu/Lego-leikkiminen jäi oletettua vähäisemmäksi. Muuten joulu oli aivan mahtava. (Ja vaikka jatkuva kyläily on välillä väsyttävää, ei voi valittaa: olen superkiitollinen kaikista sukulaisista ja ystävistä joita meillä on ja tapaan kaikkia mielelläni.)

Tein tietoisen päätöksen pitää joulun kolme päivää vapaana liikunnasta. Hyötyliikuntaa tuli kyllä kävelyn ja pulkkamäen muodossa ja tapaninpäivän iltana tein yin-joogaharjoituksen Yoogaian kautta. Muuten treenitauko piti ja teki hyvää. En ollut kaivannut taukoa treenistä, mutta oli virkistävää viettää kolme päivää sellaista elämää, ettei kukaan ole tulossa tai lähdössä treenaamaan eikä ruoka-aikoja tarvitse ajoittaa kenenkään urheilujen mukaan. Treenitauolla oli myös yllättäviä vaikutuksia. Ehdin esimerkiksi pohtia asioita, joita en yleensä arjen kiireissä ja liikunnan jälkeisissä endorfiinipöllyissä malta/ehdi/jaksa miettiä. Päällä vellova kolmenkympin kriisiin helpotti yhdeltä osalta näiden pohdintojen myötä, joten hirveän hyödyllistä tällainen treenaamattomuus välillä!

Joulupukki toi mulle lahjakortin nastalenkkareihin ja kävin sellaiset sitten heti tänään hakemassa. Olisin halunnut jotkut muut kuin Icebugit, koska suoraan sanottuna mua jo ärsyttää niiden Icebugien valtava hehkutus. Vilkaisu Salomonien ja Icebugien pohjaan ratkaisi kuitenkin asian tosi nopeasti: Icebugissa oli paljon enemmän nastoja ja pohja näytti muutenkin pitävämmältä. Kun kenkä vielä tuntui tosi hyvältä jalassa, ei auttanut kun kantaa kengät kassalle. Illalla lähdin heti koelenkille. Onneksi pimeässä, sen verran tyylikäs näky olin.. Mulla oli muun muassa ikivanha ja aika ruma (mutta tosi toimiva) hiihtotakki, lapselta lainattu pinkki kaulahuivi ja kaikki vaatteet ja varusteet muutenkin aivan eri värimaailmaa. Mutta ei sen niin väliä, pääasia että juoksu kulki.

Koska en ollut vielä tottunut nastalenkkareihin, aloin aina sipsuttelin tosi liukkaassa kohdassa, siis esimerkiksi autoteitä ylittäessä. Muutaman sipsutusaskeleen jälkeen muistin aina, että ai niin, nyt saakin juosta ihan kunnolla ja sitten vaihdoin taas suurempaan askellukseen. Hyvä oli pito enkä huomannut muutenkaan kengissä moitetta tuollaisella lyhyehköllä lenkillä. Siis tosi lyhyellä, jos Endomondoa uskoisi.



Mittasin matkan kartasta lenkin jälkeen, koska juoksin tuntematonta reittiä enkä yhtään osannut sanoa kuinka pitkä tai lyhyt lenkkiin oli. Kartasta mitattuna se oli noin 6,4 km eli juoksuvauhti oli pikkuisen yli 10 km/h. Sama vauhti kuin aina ennenkin, mikä oli ihan kiva huomata useamman kuukauden juoksutauon jälkeen. (Edut. Eipä ollutkaan kuukausien juoksutaukoa, sillä Kööpenhaminan reissulla kävimme aamulenkillä.)

Toivottavasti lumi pysyy maassa eikö pakkanen nouse kohtuuttomiin lukemiin, sillä olisi ihana käydä juoksemassa, hiihtämässä ja pulkkailemassa läpi talven. Olen vihdoin ymmärtänyt talviurheilun tärkeimmän mukavuustekijän eli kerrostetun pukeutumisen ja voi kuinka nautin kun ei tarvitse palella!

perjantai 19. joulukuuta 2014

hyvän fiiliksen tankotreeni. kerrankin!

Mulla on jo pidempään ollut aika takkuamista tankotanssin kanssa ja kuten täälläkin olen pariin kertaan maininnut, olen harkinnut koko lajin lopettamista. Välillä enemmän, välillä vähemmän tosissani. Viimeksi maanantain treeneissä naureskeltiin polekaverin kanssa, että jos pelkää tippumista, ei kestä tankoilun kipua eikä liikkuvuudessskaan ole kehumista niin miksi piinasta itseään. Miksi ei vaihtaisi lajiin, jossa on hyvä tai jossa on edes mahdollisuus tulla hyväksi. (No koska tankoilu on silti älyttömän hauskaa ja tehokasta treeniä.)

Tänään oli jo aamusta sellainen olo, että on päästävä tangolla. Lasten mentyä nukkumaan pääsin sitten treenaamaan ja teinkin puolentoista tunnin treenin. Lämmittelin huolella (kerrankin), tein vähän voimaliikkeitä (ja huomasin voimassa pientä kehitystä!) ja sitten treenailin vähän vuorotellen ihan tuttuja liikkeitä ja sit niitä, jotka on mulle vaikeita tai jotka haluaisin oppia.

Videoin myös osan treeneistä ja se oli sekä kannustavaa, masentavaa että hyödyllistäkin. Kannustavaa siksi, että huomasin jotain pientä kehittymistä. Muistin ottaa matalammalta otteen, muistin kohottaa kroppaa, muistin viime hetkellä lapatuen jne. Pieniä virheitä, joita toistan joka tunti - ja nyt muistin korjata ne. Jesssss! Masentavaa videoiden katselu oli siksi, että välillä luulin tehneeni jonkun jutun hyvin, mutta pah, se näyttääkin tosi rumalta. Ja hyödyllistä, sillä huomasin uusia virheitä kuten sen että roikotan päätäni usein rumasti (pitkästä kaulasta on vain haittaa), unohdan mun poikittaiset vatsalihakset kun mietin mitä tekisin tai miten teen jne.

Yksikään videopätkä ei ole julkaisukelpoinen, sen verran rumaa mun tankoilu vielä on. Mutta kerrankin en masennu tästä vaan iloitsen vain mun saavutuksista. Sitä paitsi, osa liikkeiden kökköydestä johtui minimaalisesta tankoitseluottamuksesta. Kunhan taas saan sellaisen kunnon Yes, I can!-fiiliksen, uskallan taas tehdä rohkeammin, isomman, kauniimmin. Ehkä. Ja sitä odotellessa voin vain fiilistellä sillä, että onnistuin tänään ekaa kertaa ikinä liikkeessä nimeltä music box/ballerina. Siitä olisin voinut jopa laittaa kuvan, mutta onnistuin kääntymään liikkeeseen mennessä niin että pylly on kameraan päin. Ei se paras kuvakulma. Niinpä laitan teille Pinterestistä löytyneen kuvan, jossa joku tekee saman liikkeen (hieman kauniimmin kuin minä - mutta osasin!! Jee!)



On se kaunista kun sen osaa! Ja on se ihanaa, vaikkei sitä osaisikaan. Kädet rakoilla, kylki punaisena, kroppa mustelmilla, lihakset tärisee väsymystä ~ aaah. Tankotanssi, I love it.

Tavoitteenkin olen itselleni vihdoin keksinyt: oppia tekemään sopivan määrän liikkeitä sulavasti (ja yhdistellä niitä kauniisti) niin, että pystyisin tanssimaan jonkun biisin freestylena tai jopa suunnittelemaan koreografian.

Siinäpä tavoitetta.

tiistai 16. joulukuuta 2014

Yoogaia.

Kokeilin äsken Yoogaiaa ja ihastuin. Yoogaia on nettipalvelu, joka tuo jooga-, pilates-, syvävenyttely- ja kahvakuulatunnit olohuoneeseen. Tunteja voi seurata livenä niin, että ohjaaja näkee sut ja voi neuvoa tai niin, että näet open muta hän ei näe sua (kätevää kun pyykkivuori on kasvanut kovin korkeaksi). Lisäksi tunnit tallentuvat palveluun ja ne ovat käytössä viikon ajan.

Olen kokeillut muutamaan otteeseen vähän samanlaista palvelua, mutta se jäi käyttämättä. Yoogaia sen sijaan oli ensivaikutelmaltaan sellainen, että innostuin kovasti ja harkitsen juuri ostavani vuoden tilauksen. Tai ehkä aluksi vain neljä kuukautta?

Jos kiinnostuit, kokeile palvelua ihmeessä! Yoogaiaa on mahdollisuus kokeilla vuorokauden ajan veloituksetta, kas tässä linkki: https://fi.yoogaia.com/

Sitten vaan kehoa huoltamaan! Ja ehkä tässä on ratkaisu myös johonkin "mitä mä sille hankkisin joululahjaksi?"-ongelmaan? Ja kuten tavallista, kehut perustuvat omaan tykästymiseen eli mitään yhteistyökuvioita tms. mulla ei Yoogaian kanssa ole.

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

itsekuri herkkuputken jälkeen.

Olen (useasti) ennenkin kirjoittanut kuinka parin herkkupäivän jälkeen paluu ruotuun on kamalaa ja vaikeaa ja hirvittävää. Nyt on taas tullut herkuteltua ihan liikaa enkä pysty lopettamaan! Kaapeissa on vielä miehen synttäreiden jäljiltä kakkua ja konvehteja, joten löydän itseni jatkuvasti keittiöstä herkkuja suussani.

Itsekuri herkkuputken jälkeen? Sitä ei vaan ole, piste. Niinpä herkkuputkia ei kai saa päästää syntymään? Täytyy taas ottaa itseä niskasta kiinni ja pitää mielessä: herkkuja vain yhtenä päivänä viikossa. Ei tekosyitä vaikka joulukuu tuntuu olevan niitä pullollaan. Yksi päivä viikossa, that's it. Jaa miksi? Miksi en voi herkutella joka päivä vähän? Siksi, kun en pysty. Otan yhden, otan toisen, otan enää yhden vaan tai no vielä pari ja otan vielä kunnes *hups* herkut on loppu.

Ja vielä kertauksen vuoksi itselleni: en voi herkutella jatkuvasti koska silloin en voi hyvin. Mun olo ei tunnu hyvältä, mun vatsa ei tykkää, mun aikuisiän akne pahenee. Syön liian vähän herkkupäivinä, koska ruoka ei maistu. Palautuminen? Kehitys? Kaipaanko sellaisia asioita? Joo. En voi herkutella päivittäin, koska mun lompakko ei tykkää,siitä, mun hampaat ei varmasti tykkää siitö ja koska se kaikki sokeri ei vaan voi olls hyväksi mun kropalle.

Yksi herkkupäivä viikossa. Yksi, yksi, yksi. Yksi!

Miten tää voi olla näin vaikeaa.. *syvä huokaus*


Ps. Vaikka tässä herkkuasiassa tunnun junnaavan paikoillaan, joku juttu sentään edistyy. Tein tänään salilla sarjojen välissä käsilläseisontaa ja pysyin hetken siinä asennossa! Siis niin kauan, että ehdin käsillä seisoen kääntää päätä, ihmetellä asiaa peilistä, kääntää pään takaisin ja laskeutua ilman tömähdystä alas. Oon niin iloinen!! Käsilläseisonnasta on tullut kyllä ihan mun lempparijuttu, vaikka en vielä sitä kovin hyvin osaakaan. Joka paikassa huomaan skannaavani seiniä: onko tyhjää tilaa, voiko seisoa käsillä. Ja nyt en siis enää aina tarvitse seinääkään. Jes!

torstai 4. joulukuuta 2014

rakas joulupukki..

Olen vihdoin ehtinyt pysähtyä pohtimaan joulua ja tein joululahjatoivelistan. Maailmanrauhan lisäksi toivon..

... että ihmiset muistaisivat taas mistä terveellisessä ruokavaliossa ja liikunnassa on kyse. Terveydestä ja terveellisyydestä.

Muistan ajan, kun ihmiset söivät terveellisesti ja liikkuivat, jotta pysyivät terveinä ja jaksoivat arkea. Nykyisin ne, jotka liikkuvat, liikkuvat liikaa ja liian tehokkaasti. Sitten väsyttää, arki uuvuttaa ja kroppa hajoilee. Ja ne, jotka eivät niin innostu liikunnasta, eivät liiku lainkaan. Sitten väsyttää, arki uuvuttaa ja kroppa hajoilee. Ja kun uupuneeseen, väsyneeseen kroppaan syötetään polttoaineeksi pelkkää p*skaa tai vaihtoehtoisesti noudatetaan aivan liian tiukaksi vedettyä terveellistä ruokavaliota, on lopputulos ihan sama: väsynyt, kärttyinen tyyppi. Toisella rasvaprosentti yksinumeroinen, toisella vaakalukema kolminumeroinen, kumpikin takakireitä, naama nutturalla kulkijoita.

... että ihmiset oppisivat katsomaan terveysasioita vähän avarakatseisemmin.

Juuri tänään iltapäivälehden kansiotsikko kirkui diettisotaa. Miksi välimeren ja itämeren dietit sotisivat? Tai mitkä tahansa dietit? Yksi voi hyvin kasvissyöjänä, joku elää iloisesti karppiruokavaliota noudattaen ja kolmas voi mahtavasti jätettyään maitotuotteet pois. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikkein tulisi jättää pois liha, hiilihydraatit ja maitotuotteet. Me olemme kaikki erilaisia ja siksi meille sopii erilaiset ruokavaliot. Kun ruokavaliota muuttaa, olisi hyvä pohtia voiko tämän muutoksen kanssa elää seuraavat viisi-kymmenen vuotta. Itse olen perseeseen ammuttu karhu karkkilakkoisena. Haluanko olla äkäinen seuraavat kymmenen vuotta? No en. Siksi en enää karkkilakkoile vaan yritän pysyä kohtuudessa. Ja olen ihan pikkuriikkisen kateellinen niille, jotka voivat ilman suurempia tuskia jättää karkit ja unohtaa niiden olemassaolon.
(En ikinä suosittelisi yhtä ja samaa ruokavaliota kaikille, juuri siksi että universaalia, kaikille sopivaa ruokavaliota ei varmasti ole. Kannatan kuitenkin lämpimästi kakkia vähentämään lihansyöntiä. Sen voi aloittaa esimerkiksi yhdellä viikottaisella kasvisruokapäivällä.)

... että ihmiset muistaisivat taas liikunnan ilon.

Salitreeni voi olla kivaa (oikeasti!!) ja siitä tulee iloinen mieli, mutta ollaan nyt ihan rehellisiä: onhan se aina jollain tavalla omaan napaan tuijottelua ja usein myös aika ulkonäkökeskeistä. Sain käsiini vanhan Fit-lehden, niiltä ajoilta kun se vielä kulki nimellä Fitness. Siellä esiteltiin esimerkiksi lumikenkäilyä. Tajusin (taas kerran) kuinka paljon sporttilehdet ovatkaan muuttuneet.. (Kiinteydy! Kasvata lihasta! TEHOKKAAMMIN! Pienennä rasvaprosenttia! Äkkiä! Ja sit joogaa, ettet ole niin stressaantunut ja suorituskeskeinen!) Ehkä ei aina tarvitsisi miettiä sitä tehokkuusajattelua ("tällä kasvaa lihas", "tällä treenillä kehityn") vaan voisi liikkua ihan pelkästään siksi, että se on ihanaa, kivaa, nautinnollista ja rentouttavaa. Siis esimerkiksi hiihtää, lumikenkäillä, luistella, uida, sauvakävellä, tanssia. Ei pumpata, bodata, spinnata ("TASO KOLME HEI, ei mitään mummospinniä!"). Koska vaikka pumppaus, bodaus ja spinnaus on kivaa, se saattaa myös kiristää pinnaa, koska aina pitää käyttää isompia painoja, tarkkailla sykettä ja niin edelleen.

... että ihmisillä olisi aikaa arkiliikunnalle. Etenkin lapsiperheillä.

Se, että lapsen kanssa kävelee tai pyöräilee kauppaan, kouluun, harrastukseen, vie aikaa. Ja aika on kortilla, kaikilla. Mutta arkiliikunta on tärkeä osa arkea. Liian usean päivä tuntuu menevän näin: aamulla herätään, istutaan aamupalalle, istutaan autoon, istutaan koulussa/töissä, istutaan autoon, istutaan ruokapöytään, istutaan sohvalle, istutaan autoon, mennään treeneihin ("katsokaa, mä oon reipas ja aktiivinen, tänäänkin treenaamassa!!"), istutaan autoon, istutaan taas sohvalle ja mennään nukkumaan. Sama seuraavana päivänä. Tunnin treeni päivässä ei riitä nollaamaan kaikkea sitä arjen passiivisuutta ja siksi olisi tärkeää opettaa jo lapsille arkiaktiivisuutta. Harmi, että arkiliikunta ei ole kovin trendikästä. Tai mediaseksikästä.

... iloa, ystävällisyyttä ja kiitollisuutta kaikille.

Lisäksi toivon itselleni..
... pyyhekumin, jolla saisin poistettua osan omasta suorituskeskeidyydestäni.
... korvatulppia, joilla voisin vaimentaa syyllistävän äänen sisälläni silloin, kun otan ns. Omaa Aikaa ja kerrankin lähden treenaamaan, ihan vain omaksi iloksi eikä muita liikuttamaan.
... ratkaisun avaimia kolmenkympin kriisiini.
(Lorna Janen treenivaatteetkin olisi tietysti ihania.)

Mukavaa joulun odotusta sinne Korvatunturille!

Terveisin Sini/My Life Without Candy

ps. En ole ollut ihan kiltti koko vuotta, vaan olen rähjännyt perheelleni tyhmistä asoista ja valittanut liikaa. Olen kuitenkin yrittänyt parhaani ja piiskannut itseäni virheistä. Olen mielestäni ansainnut muutakin kuin pelkkiä risuja.

tiistai 2. joulukuuta 2014

(todellakin) olen mitä syön.

Viime viikot on ollut aikamoista haipakkaa. Omat treenit on jäänyt vähiin, yleensä yhteen treeniin per viikko. Joskus olen saattanut ohjausten jälkeen käydä tekemässä muutaman leuavedon ja toes to bar-vatsarutistuksen, mutta siinäpä se. Samaan aikaan olen elänyt suklaadietillä eli herkutellut. En ehkä ihan kauheita satseja, mutta enemmän kun nyt lähiaikoina muuten.

Niinpä olo on pöhöttynyt, laiska, ankea, harmaa ja voisin vaikka veikata kerryttäneeni itselleni kiloja enemmän kuin yksi tai kaksi.

Kun sitten useammalta taholta sain kommenttia laihtumisesta, oli pakko katsoa peiliin. Jep. Jenkkakahvat eivät olekaan kasvaneet vaan sulaneet. Oikein hyvällä tahdolla ja sopivassa valaistuksessa voi ehkä nähdä pienen six-packin alunkin? Ei lämmitä mieltä. Olen nimittäin ajatuksissani edelleen pöhöttynyt, laiska, ankea, harmaa ja painava(mpi kuin yleensä).

Kun katson peiliin, näen ihan hyväkuntoisen ja hoikan, sporttisen tyypin. Ja kun en katso peiliin, tuttu juttu: olo on pöhöttynyt, laiska, ankea, harmaa ja painava(mpi kuin yleensä). Harmi juttu, että ihan koko päivää en voi seistä peilin edessä.

Sama juttu on ollut joskus toisinkin päin. Olo on ollut mahtava, "olen elämäni kunnossa"-tyyppinen. Silloin peilistä katsova tyyppi ei olekaan ihan siinä elämänsä kunnossa.

Vasta nyt (ai mikä hidas sytytys) olen todella ymmärtänyt että se, miten liikut ja erityisesti se, mitä suuhusi laitat, vaikuttaa suurin piirteen kaikkeen. "Olet mitä syöt"-lausahdus ei todellakaan ole huuhaata.

Kun syön terveellisesti ja treenaan, olo on sporttinen. Silloin olo on myös reipas ja iloinen, positiivinen. (Paitsi silloin kun lepoa on töihin ja treeneihin nähden liian vähän, jolloin olo on kaikkea muuta kuin iloinen ja positiivinen.) Ja kun olo ja mieli on kevyitä, on vaivatonta pitää yllä hyvää ryhtiä, on vaivatonta tarttua arkisiin askareisiin, on vaivatonta puuhailla lasten kanssa.

Kun syön huonosti, en viitsi nähdä vaivaa lähteäkseni treenaamaan. Olo on laiska ja nuhjuinen, ryhti painuu kasaan, kaikki tuntuu jotenkin tahmealta. Ajatuksetkin muuttuvat jotenkin sumuisemmiksi ja tylsemmiksi. Arki on todellakin vähän harmaata.

Älkää käsittäkö väärin. En silloinkaan istu koko päivää sohvalla koomailemassa vaan teen kotitöitä, puuhailen lasten kanssa, teen ihan samoja asioita kuin yleensä. En vaan ole niissä jotenkin samalla tavalla läsnä. Ehkä? Tai en tiedä, jotenkin se on erilaista.

Monen päivän herkkuputken jälkeen ajattelin ottaa itseäni niskasta kiinni ja skarpata. Heti en voi lähteä treenailemaan, sillä nyt on kurkkukipu ja kuumetta. Mutta ruokavaliota voi aina rukata. Niinpä nyt loppui taas jokapäiväinen herkuttelu (kerta viikossa on ok), lisää kasviksia ja hedelmiä ja yhtään ateriaa ei skipata. Vettäkin pitäisi muistaa juoda riittävästi.

Kumma kyllä miten terveellistä elämää on (muka) niin vaikea pitää yllä kiireisinä ajanjaksoina, vaikka fiksuja valintoja tekemällä (ja pienellä itsekurin poikasella) tekisi ihmeitä omalle ololle. Ja taas, kyllä mä nytkin olen oikeasti syönyt ihan ookoosti, mutta pienetkin muutokset, esimerkiksi välipalaunohdus, heilauttaa jo kaiken ihan päälaelleen.

Ei muuta kuin uuteen nousuun! :)

torstai 27. marraskuuta 2014

kiireestä.

Viime aikoina on puhuttu mediassa paljon kiireestä. Tai ehkä kaikki aiheeseen liittyvä vaan osuu silmään? Viimeksi eilen luin Hesarin netistä kirjoitusta otsikolla Kaikilla on niin kamala kiire. Tunsin taas omantunnon pistoksen.

Kiire, se on tuttu tunne. Ärsyttävä tunne! Joskus oikein raivostuttaa ihmiset, jotka hokevat sitä vaikuttaakseen tärkeiltä. Tuntuu, että joillekin kiire on statussymboli. Tai ehkä joku aikuisuuden leima? Vaikka oikeasti kiireiset ihmiset puhuvat ehkä kiireestään siksi, että se on iso osa elämää. Siksi mäkin siitä puhun. Puhun kiireestä, koska haluan sillä selittää miksi en ehdi tavata ystäviä. Tai miksi en taas ole kuukausiin käynyt kampaajalla. Tai miksi en lakkaa kynsiä, harjaa hiuksia tai ompele takista lähtenyttä nappia.

Kun on niin kiire.

Olen väsynyt kiireeseen ja siksi olen pohtinut miten siitä pääsisi eroon. En ole keksinyt ratkaisua. Jostain pitäisi luopua, mutta mistä? En voi luopua työstäni ("ootte maksanut näistä jumpista, mutta niitä ei nyt pidetäkään kun väsyin kiireeseen ja alan taas täyspäiväiseksi kotiäidiksi."), eikä mieskään voi vähentää työtunteja tai -päiviä: toimisto on pidettävä viitenä päivänä viikossa auki, näytöt on pidettävä sununtaisin ja iltaisinkin on oltava käytettävissä, kun kaikki eivät pääse päivisin hoitamaan asuntoasioita. Ruoanlaitosta yritin vähän luopua hyväksymällä muutamia eineksiä ruokapöytäämme, mutta ei ne oikein maistu. Ja oma stressiin ja kiireeseen reagoiva mahani ei tykännyt einesruoasta yhtään. Omasta treenaamisesta olen harkinnut luopumista, mutta tiedän maanantaisen 1,5-tuntisen tankotanssitunnin olevan niin tärkeä ja rakas ja mieluisa harrastus, ettei oikeasti kukaan perheessä hyötyisi siitä että lopettaisin sen. Kotitöihin käytettävää aikaa olen jo vähentänyt, tervetuloa vaan meille kylään pienten kivien ja isojen pölypallojen keskelle. Ja olen ihan vakavissani ehdottanut miehelle kerrostaloasuntoon muuttoa, jolloin ei olisi pihatöitä ja siivouskin kävisi toivottavasti nopeammin. Vielä ei kuitenkaan haluta luopua meille rakkaasta kodista.

Meillä vaihdetaan kotona olijaa suunnilleen ulko-ovella: kun mies tulee töistä, minä lähden töihin. Erityisesti keskiviikkoisin tämä tuntuu vähän kurjalta, kun autoa jumppasalin eteen parkkeeratessa näen perheen ulkoilemassa puistossa. Joka keskiviikko tulee paha mieli, koska meillä tuollainen koko perheen ulkoilu ei tavallisesti ole viikolla mahdollista.

Kiireen vuoksi en ole suunnitellut joulua vielä yhtään. En ehdi katsoa telkkaria, en ehdi lukea. En ehdi venytellä, en jutella kavereiden kanssa puhelimessa tai treffata. En ehdi enkä saa nukkua riittävästi. Blogiakaan en ehdi kovin usein päivittää, joten sitäkään en voi syyttää ajanpuutteesta. Olen mielestäni melko tehokas ajankäyttäjä, mutta nyt on vaan kädet niin täynnä puuhaa että olen neuvoton.

Niinpä olen hyväksynyt kiireen ja päättänyt keskittyä siihen, miten kiireestä voi selviytyä kunnialla. Tässä muutama hyväksi todettu vinkki:
- pyri piilottamaan kiire lapsilta. Lasten kuuluu nauttia lapsuudesta ilman kiireen tuntua, joten vältän kiireen tuntua arjessa. Vaikeaa, mutta mahdollista. Sitä paitsi, vanhempi lapsi iskee jarrut päälle heti kun häntä hoputtaa, joten asiat tapahtuvat nopeammin kun esittää ettei kello tikitä koko ajan vaativasti, hoputtavasti.

- keskity hyvään. Joo, on kiire. MUTTA: on kiire, koska on töitä. Mahtavaa, että on töitä. On kiire, koska on lapset. Ihaninta maailmassa että on lapset. On kiire, koska koti vaatii siivousta, haravointia jne. Onnea on ihana koti. On kiire eikä ehdi istua alas. Hienoa, sillä istuminenhan on pahasta. Asioissa on aina myös hyvää, keskity siihen.

- hengitä. Kun kalenteri on täynnä, stressikäyräni nousee. Nykyisin osaan onneksi pysähtyä hetkeksi hengittämään syvään, jolloin sydämen syke hidastuu ja stressi tuntuu laantuvan ainakin hieman.

- pysähdy. Viimeksi tänään tein kiireellä kaikenlaista isomman lapsen ollessa kerhossa ja pienemmän yrittäessä nukkua päiväunia. Sitten tuli kiire hakea lapsi kerhosta. Kerhon eteisessä toinen äiti kysyi onko meillä kiire kotiin. Ei, vastasin. "Kun sä vaikutat siltä", hän totesti. (KIIIITOS tästä kommentista!) Niin vaikutinkin, koska kiire jäi päälle. Kun sitten joku huomautti siitä, tajusin pysähtyä: hei, nyt ei olekaan kiire. Nyt saa hidastaa hetkeksi. Itse ei aina tajua sitä.

- nauti. Vielä kuukausi sitten pohdin syyllisyyttä siitä, jos tein jotain "ei-hyödyllistä". Siis jos istuin syömässä iltapalaa rauhassa vaikka lehteä lukien ("pitäisi varmaan suunnitella samalla seuraavia jumppia) tai menin tankotreeneihin ("olisiko sittenkin pitänyt jäädä kotiin lasten ja miehen seuraksi? Ja ne pyykitkin odottaa.."). Nykyisin ymmärrän, että tällaiset hetket on tärkeitä, ne lataa akkuja. Mutta lataus ei toimi, jos potee huonoa omaatuntoa tai syyllisyyttä. Niinpä nykyisin nautin näistä hetkistä ja väännän kriittiset äänet päässäni äänettömälle.

- aikatauluta. Kuten jo mainitsin, olen mielestäni aika taitava ajankäyttäjä. Kalenteri onkin koko ajan käytössä ja täynnä merkintöjä. Nyt olen alkanut aikatauluttamaan myös niitä "ei-hyödyllisiä" juttuja. Saatan vetää illan kohdalle viivan: ei töitä, ei kotitöitä. Venyttele, rauhoitu, hengitä. Odotan myös tulevaa lauantaita, sillä silloin on meidän perheen Älä tee mitään-päivä. Kaikkea mieluisaa saa tehdä, joten ehkä leivomme, pelaamme lautapelejä, käymme puistossa ja luemme kirjoja majassa. Sen sijaan kaikki "pitäisi"-jutut ovat silloin kiellettyjä. Ihan mahtavaa.



Tämä kiireinen elämänvaihe näkyy myös karkinhimossani. Jos en ehdi syödä kunnolla (näin tapahtuu onneksi nykyisin todella harvoin), makeanhimo on kamala ja sitten tulee koko ilta napsittua kaikenlaista mitä nyt kaapeista sattuu löytämään. Esimerkiksi paketillisen rusinoita. Jos taas en nuku riittävästi, on himo nopeisiin hiilihydraatteihin ("croissantia! pullaa! leivosta!) ja pimeyshän tekee minusta suklaanhimoisen. Ja jos en pariin päivään ehdi istua hetkeksikään sohvalle, alan himoita pussillista karkkia. Namipussi symboloi minulle rauhaa ja rentoutumista, sitä, että voi hetken istua ja hengähtää, lukea vaikka kirjaa.

En rakasta kiirettä, mutta rakastan elämääni. Rakastan sitä, että minulla on rakkaat lapset, rakas mies, rakas kissa, rakas koti, rakas harrastus, rakas työ. Ja koska elämä ei koskaan voi olla täydellistä, on rakkaalla elämällä haittapuoli. Siis kiire. Se täytyy vaan hyväksyä ja siitä täytyy selviytyä. Usein mietin sitä, että kymmenen vuoden päästä on jo ihan erilaista. Silloin ei todennäköisesti ole enää rakasta kissaa eivätkä lapset enää kaipaa äidin jatkuvaa seuraaa. Lasten kasvaessa siivottavaakaan ei (ehkä?) ole ihan niin paljoa ja aionpa valjastaa heidät kotitöiden lisäksi myös puutarhahommiin apulaiseksi. Epäilen, etten enää neljäkymppisenä jatka tankotanssiharrastusta, vaikka toisaalta.. Miksipä ei. Elämä on siis nyt kiireistä, mutta myös ihanaa. Ehkä myöhemmin muistelen näitä kaaosvuosia elämäni parhaimpina. Siksi aion nauttia tästä(kin) elämänvaiheesta, kiireestä huolimatta.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

jokaviikkoinen sunnuntain karkinhimo

Joka sunnuntai mulla on järjetön karkinhimo. Jokaikinen sunnuntai.

Yleensä tulee syötyä karkkia perjantaina ja jotain hyvää lauantaina. Tai toisin päin. Ja kun elimistö on tottunut saamaan herkkunsa, se vaatii herkkuja myös sunnuntaina. Sunnuntai on aikamoista piinaa, kun koko päivän yritän keksiä syitä päästä karkkiostoksille. (Kumoan samantien kaikki syyt, koska tiedän että himo helpottaa kunhan malttaa olla päivän herkuitta. Ja jos herkuttelen vielä sunnuntainakin, maanantai on valtaisaa tuskaa.)

Yritän sunnuntaisin syödä herkullisia ruokia joka aterialla, mutta elimistö (vai aivot!?) vaatii namia.

Onneksi huomiseksi taas helpottaa.

maanantai 17. marraskuuta 2014

se toimii sittenkin!

Olen nyt kolmena aamuna työntänyt Valkee-kirkasvalokuulokkeet korviin heti herättyäni ja *hokkuspokkuspoks*, mun kaamein kaamosväsymys on tiessään.

Joku joskus epäili vähän noiden kirkasvalokuulokkeiden toimintaperiaatetta. Vastasin hänelle, ettei sillä ole oikeastaan ole väliä johtuuko piristävä vaikutus oikeasti kirkasvalohoidosta vai lumevaikutuksesta, pääasia että toimii.

Olen edelleen samaa mieltä.

Ihanaa ihanaa ihanaa, kun sellainen painava samettiverho on vedetty silmien edestä ja kivireppu nostettu pois olkapäiltä. Hymyilykin on taas helpompaa. :)

Valkee, tykkään susta todella!




Nyt jaksaa taas keskittyä marraskuun hyvinvointihaasteeseen. Aarre-/unelmakarttakin on jo tehty, vaikka se oli vasta ensi viikon viikkotehtävä. Huomasin, että omat haaveni eivät ole kovin isoja vaan todellakin saavutettavissa. Se vaatii työtä, se vaatii vaivannäköä, se vaatii itsensä likoon laittamista ja välillä kurjien asioiden sietämistä, mutta mun haaveet on todellakin toteutettavissa. Ei muuta kuin tuulta päin (ja isompia haaveita kuvittelemaan).

ps. Valkee-kuulokkeet on siis saatu vuosi sitten blogin kautta. Hehkutan niitä edelleen koska ne on vaan niin hyvät.

lauantai 15. marraskuuta 2014

kaamosmasennusta?

Olen tässä lähipäivinä miettinyt, että miksi tänne pimeään ja kylmään on joku esi-isä aikanaan jäänyt? Ei ihmistä ole varmasti tarkoitettu tänne vaan lämpöön ja aurinkoon, mut ainakin. (Kirjoitan tätä muuten selkä kiinni loimuavassa takassa, aaah mikä lämpö!) Tämä pimeys on kamalaa. Olen yrittänyt pysyä positiivisena, yrittänyt tehdä kaikkea kivaa yksin ja pariskuntana ja ystävien kanssa ja erityisesti lapsien kanssa. Yritykset auttaa hetken, mutta sitten se taas iskee: väsymys.

Kun lapset valvottaa, olo on kuin kulkisi pää sumupilvessä. Lause katkeaa kun unohtaa mitä oli sanomassa, pinna katkeaa kun lapsi tekee vähänkin jotain kiellettyä tai hölmöä, tekeminen katkeaa kun ei enää muista mitä oli tekemässä. Rullaava arki katkeaa, kun illalla ei jaksakaan pakata seuraavan päivän eväitä, tehdä valmiiksi lounasta tai lähteä salille (jossa saisi pimeydestä johtuvan väsymyksen hetkeksi väistymään). Huimaa ja päässä humisee.

Mutta kun väsyttää marraskuun pimeyden takia, olo on ihan erilainen. Tavallinen väsymys on kamalaa, mutta tämä on jotain aivan tuskaisaa. Vaikka yö olisi sujunut kohtalaisen hyvin, aamulla väsyttää silti. Aamupäivällä tuntuu siltä, ettei ole vieläkään herännyt. Ei, vaikka olen jo suurentanut aamukahviannosta. Päivällä ei jaksais, ei viitsis, ei huvittais, ei kiinnostais. Onneksi lapsien vuoksi on pakko lähteä liikkeelle, pakko laittaa ruokaa, pakko noudattaa (onneksi löyhiä) aikatauluja. Iltapäivä on pahin: mihinkään ei voi keskittyä (koska on juonut niin paljon kahvia?), olisi ihan ihan pakko saada herkkuja (vaikka tietää ettei ne auta ja vaikka paino on jo noussut pari kiloa). On lamaannuttava väsymys ja levoton olo, vähän kuin muurahaisia juoksisi ihon alla. Ihmisten ilmoilla ja töissä väsymys lievenee, niinpä olemme täyttäneet päivät kaikenlaisella touhulla. Mutta kotonakin olisi kiva olla, ainakin joskus.

Syysväsymystä vai jo syysmasennusta? Vai tavallisen ja kaamoksen aiheuttaman väsymyksen sekamuoto? Vai joku kotiäidin koomatylsistymisvaihe?

Muistan, että jo viime vuonna oli vähän tällaista ilmassa, mutta sitten käytin Valkeen kirkasvalokuulokkeita ja heti helpotti.
Nytkin olen ottanut Valkeet käyttöön, mutta niistä ei vielä ole ollut apua. Olen tähän mennessä muistanut laittaa kuulokkeet korviini vasta puolen päivän maissa, tänään iskin ne korviini heti herättyäni. Kirkasvalohoito kun on kuulemma sen tehokkaampaa, mitä aikaisemmin aamulla se toteutetaan. Nyt toivon hartaasti, että Valkee tuo avun tähän. Toivon myös lottovoittoa tai hyväpalkkaista työtä, jotta ensi talvena pääsisimme pimeyttä pakoon lomamatkalle.

Sitä odotellessa, olen turvautunut muun muassa:
- chillailuun treenin sijasta (uuteen, pehmeään neuleeseen pukeutuneena, aika ihanaa)


- kesäfiilistelyyn


- herkullisiin ruokiin (tässä intialaista kanaa ja chapati-leipää)


- värikylpyyn




- smoothieihin, lenkkeilyyn ja jopa mojitoon


- rauhallisiin kahvi(ja raakasuklaa-)hetkiin


- pimeäfiilistelyyn ja työfiilistelyyn

Ja hah, töissä myös tahattomaan ulkoiluun, sillä tunti tuon kuvan ottamisen jälkeen pärähti palohälytys soimaan ja seisoimme jumpparyhmän kanssa ulkona puolisen tuntia. Liian ohuissa vaatteissa. Virkistävää.

- energyboostiin ja Valkee-kuulokkeisiin


Olen kokeillut syvärentoutusta, siivonnut vaatekaappeja, aloittanut "aarrekartan" tekoa, suunnitellut joulua, leiponut lasten kanssa, haaveillut, tehnyt vaikka mitä.

Ja silti tämä pimeys ahdistaa.
Mutta mä aion saada siitä niskalenkin.
Mä tulen voittamaan tämän ottelun.

Onko kohtalontovereita? Tai vinkkejä kaamosväsymyksen torjuntaan? Otan kaiken kiitollisena vastaan.

lauantai 8. marraskuuta 2014

iloisen mielen soundtrack.

Tällä viikolla mulla oli tehtävänä etsiä hyvää mieltä tuottavia biisejä, lauseita, kuvia, mitä vaan. Tein tämän ja huomasin pari juttua samalla.

Soundtrack täyttyi biiseistä, jotka ovat "uhoja" tai valavat itseluottamusta. Tämä on ihan ymmärrettävää, koska mulla on nykyisin ärsyttävä Kiltin tytön syndrooma enkä enää osaa puhua suutani puhtaaksi ärsyttävistä asioista. Ja jotenkin tämä kiltti "kyllä, kyllä"-nyökyttely horjuttaa itseluottamusta. Siksi tarvitsen biisejä, joista ammennan sitä.
Listalta löytyy myös biisejä menneisyydestä. Ne on sellaisia, jotka tuo muistoja tai joiden sanat osaan ulkoa.
Ja sitten on biisejä, jotka vaan yksinkertaisesti saavat mut tanssahtelemaan.
Tai nauramaan ääneen, kuten Paula Vesalan mahtava versio Fintelligensien Sori-biisistä: http://youtu.be/buWXHsYCI3M

Mitään kauhean uutta tällä listalla ei ole. Mä pidän tiukasti kiinni mun lemppareista enkä vaihda tuoreita tilalle. :D

Soundtack näytti suunnilleen tältä:
Pink - So what http://youtu.be/FJfFZqTlWrQ
Gwen Stefani - The Sweet Escape http://youtu.be/O0lf_fE3HwA
Elokuu - Tänään lähtee http://youtu.be/X85WvTqHJ4k
Bill Withers - Lovely Day http://youtu.be/sYi7uEvEEmk
Pitbull & co.-Give Me Everything http://youtu.be/EPo5wWmKEaI
Shakira - Waka Waka http://youtu.be/pRpeEdMmmQ0
Spice Girls - If U Can't Dance http://youtu.be/Iowt5lZqdZs
Amy Winehouse & Mark Ronson - Valerie http://youtu.be/4HLY1NTe04M
Irene Cara - Fame http://youtu.be/0dtz6BVysjQ
Kayne West - Stronger http://youtu.be/PsO6ZnUZI0g
Elastinen - Anna soida http://youtu.be/o00nQ85Eeh0

Hyvää mieltä tuottavat lausahdukset ja kuvat olivat sitten enemmän sellaista "ole kiltti itsellesi, mutta tee työtä haaveittesi eteen" -laatua. Esimerkiksi:




(oooh, näitä Lorna Jane-vaatteita! Mä käyn aina nettikaupassa haaveilemassa näistä, mutta en osaa päättää mitä haluaisin kun haluan kaiken.)







Näin. Tehtävä on tehty ja mieli on iloinen.
Toivottavasti näistä oli teillekin iloa. Jos ei muuten niin ainakin voitte nauraa mun laadukkaalle musiikkimaulle. :0)


perjantai 7. marraskuuta 2014

hyvän olon kuukausi, viikko 1: väsynyt ja kiitollinen.

Nukutin äsken lapsia ja mietin, että jee, hyvän olon marraskuu. Pitää tehdä jotain mistä nauttii, tekisinkö siis kotona pienen tankotreenin? Vai kuuntelisinko väsynyttä, paivavaa kroppaani ja käpertyisin sohvalle lukemaan kirjaa (eli torkkumaan)? Mutta työssäkäyvänä kotiäitinä ei onneksi ole vapaa-ajan ongelmia eli tajusin kahden jumpan odottavan suunnittelua. Perjantai-ilta menee siis keppijumpan parissa, huomenna vuorossa core ja kehonhallinta.

Hyvän olon kuukausi on lähtenyt vaihtelevasti liikkeelle. Olen yrittänyt panostaa esimerkiksi laadukkaisiin välipaloihin, joista saa virtaa. Samoin olen välillä muistanut pysäyttää vauhtipyöräni ja pysähtyä hengittämään syvään. Olen tehnyt joka päivä jotain, joka saa minut hymyilemään. Kiukkuhetkenä laitoin Spotifysta Elastisen soimaan ja pidin kolmen minuutin bileet keittiössä - kas, paljon parempi olo.

Jos olisin yksin asuva ihminen, pyhittäisin tämän kuukauden treenille, kehonhuollolle, unelle ja kaikelle ihanalle.
Arki lasten kanssa asettaa hyvinvointikuukaudelle kuitenkin omat haasteensa. En voi (tai edes tahdo) olla poissa tunteja treenaamassa, kun olen jo ollut töissä edelliset illat. En voi tehdä kaikkia niitä ihania juttuja, joista haaveilen koska a) kotihoidon tuki ei salli kaikkien haaveiden täyttämistä ja b) en edelleenkään voi tai tahdo olla lasten luota pois tunteja esimerkiksi hieronnassa ja muissa hoidoissa. Ja sitten se suositeltu seitsemän tai kahdeksan tuntia virkistävää unta yössä? Noh.. Lapset nukkuvat levottomasti joten en saa tarpeeksi levollista unta. Sen huomaa:
Palautuminen on hidasta, kroppa painaa tonnikaupalla ja lihakset tuntuvat voimattomilta. Silmät tuntuvat koko ajan siltä, että joku painaisi niitä. Ajatus ei kulje.

En tiedä väsyttääkö pimeys vielä lisää vai mikä on. Olen ottanut Valkee-kirkasvalokuulokkeetkin taas käyttöön, mutta vielä en ole saanut niistä apua. Eilen unohdin (miten se on mahdollista, en ymmärrä!) juoda päiväkahvit ja se näkyi illalla töissä. Ajatus pätki, puhe pätki ja lopulta unohdin yhden ihan perusliikkeen. Totaalikatkos. Sanoin jumppaajille, että vaihdetaan tähän liikkeeseen, aloitin sen ja sitten vaan unohdin miten se tehdään. :D Onneksi jumppaajat näytti nauraen mallia.
Vähän nolotti.

En enää lähde mihinkään ilman iltapäivän kahvikupillista.

Yksi osa hyvän olon kuukauden teemaa oli kiitollisuus. Olen jokaikinen päivä kiitollinen maailman parhaista lapsista ja siitä, että saan olla heidän kanssaan kotona. Miehestä, ystäväistä, suvusta, isovanhemmista. Ihanasta, pehmeästä, kehräävästä kissasta. Terveydestä. Kodista. Kaikista perusasioista, joita kaikilla ei ole. Mutta tässä alkukuussa olen keskittynyt miettimään myös ihan pieniä kiitollisuudenaiheita arjen keskellä. Sillä suuri osa elämästämme on kuitenkin arkea ja siksi siitä olisi hyvä löytää aiheita iloon ja kiitollisuuteen. Niitä aiheita on ollut esimerkiksi ne biisinmittaiset biletykset, kaurapuuro lisukkeineen aamupalalla, takareisien venyttäminen Lego-palikoilla leikkiessä, lasten kikatuskohtaukset, se kun yksivee taapertaa kädet levällään sua vastaan kun olet ollut tunnin töissä. Kuppi höyryävää teetä, kohtaamiset jumppaajien kanssa, tiskikone, uusi vaate joka ratkaisi osittain "mulla ei ole mitään päällepantavaa"-ongelman. (Todellisen sellaisen, koska mulla ei todella enää ollut vaatteita kaapissa, kun kaikki oli venynyt, puhki, nukkaisia ja heitin ne pois, mutta en ehtinyt ostoksille.)

Mistä pienistä jutuista te olette olleet kiitollisia lähiaikoina?

Nyt palaan keppijumpan pariin. Olen kiitollinen myös työstä ja nautin siitä todella, vaikka joskus perjantai-iltana puoli kymmeneltä olisi ehkä kiva tehdä jotain muutakin. Tänään jumpan suunnittelu on kuitenkin kivaa, koska musiikki on jo löytynyt ja se inspiroi.

Rentoa ja hyvää oloa tuottavaa viikonloppua! <3

maanantai 3. marraskuuta 2014

linkkivinkki ja raakasuklaata (taas).

Fysioterapeutti minussa katsoo usein huolestuneena tätä nykymeininkiä. Fitnesskisoja (ihan ok joillekin, mutta kun ei se elämäntapa vaan sovi läheskään kaikille!), lihasbuumia, crossfithulluutta, sitä kuinka koko ajan pitää haastaa itsensä ja suoriutua kovemmin ja paremmin. Mitä ihmettä - liikunnanhan pitäisi olla kivaa, ei tiukkaa suorittamista. (Kyllä kyllä, minullakin se lipsuu helposti suorittamisen puolelle: harmitti kun pyörälenkillä vauhti oli alle tavoitteen ja harmittaa, kun tankotemput ei onnistu. Minäkin olen ihminen!) Ja ennen kaikkea: mitä ihmettä - liikunnanhan pitäisi edistää terveyttä. Nykyisin se on päinvastoin: selät hajoaa kun koko ajan nostetaan isompia painoja ilman syvien tukilihasten vahvistusta (se on hidasta ja tylsää), nivelet ja lihakset taas rikotaan esimerkiksi kehonhuollosta luistamalla (hidasta ja tylsää) sekä viemällä treenit äärimmilleen (tuloksia nopeasti ja kauhea rääkki, wau). Kaiken lisäksi pää (ehkä myös parisuhde) hajoaa, kun syödään kuivaa kanaa ja maitorahkaa. Ja sitten kuva Facebookiin ja Instagramiin: katsokaa minua, elän terveellisesti!

Joo.


Olin niin iloinen, kun löysin Yle Areenasta ohjelman A-studio: Talk ja aiheena lihas on uusi laiha. *linkki*

Tuli sellainen fiilis, että ihanaa, nuo puhuu samaa kieltä mun kanssa. Joku muukin ajattelee, että nyt menee liian pitkälle. Varmaan niin ajattelee moni, mutta meidän ääni hukkuu fitnesskisaajien ja treenibloggareiden sixpack-kuvien alle. (Ei, en ole kateellinen. Kyllä supertimmi kroppa olisi kiva, mutta en halua yksipuolistaa treenejäni ja ruokavaliotani niin paljon, että saavuttaisin sen. Tää nykyinen kelpaa kyllä.)

Mitä me voidaan tehdä? Me voidaan ainakin osittain valita millaisia viestejä sosiaalisesta mediasta saamme. Lopetin monen supertreenaajan tilin seuraamisen, mutta ilon kautta liikkuvia seurailen edelleen. Me voidaan myös itse miettiä millaisia kuvia itsestämme julkaisemme: onko jokaisen lenkin jälkeen otettava selfie tai salilla habanpullistelukuva? Meneekö treeni hukkaan, jos sitä ei jaa sosiaalisessa mediassa? Me voidaan pitää pää kylmänä ja liikkua edelleen terveysnäkökulmasta, vaikka kaikki muut tavoittelisivat jotain muuta. Me voidaan myös pitää mielessä, että ammattilaisurheilijat tekee sitä ammatikseen - he eivät käy päivisin töissä, vaan treenaavat, LEPÄÄVÄT ja syövät. Ei ammattilainen tule tukka putkella töistä treeneihin ja totea, ettei ole ehtinyt syödä koko päivänä ja untakin on taas ollut ihan liian vähän. Siksi meidän ei kannata verrata itseämme ammattilaisurheilijoihin, heidän tuloksiin tai vartaloihin.

Tämä oli vaan taas tällainen pieni muistutus: liikunta on kiva vapaa-ajan juttu, se edistää terveyttä ja hyvinvointia. Ei sitä kannata ottaa liian vakavasti!

Mulla on nykyisin koko ajan suklaanhimo ja sen mä otan vakavasti. Niinpä tein tänään taas raakasuklaata. Osaan suklaamassaa ripottelin Turkinpippuri-rouhetta, toiseen puolikkaaseen sekoitin piparkakkumausteita (neilikka, inkivääri, kaneli, kaardemumma). Mmmmmmm kuinka hyvää! Kiitos vaan sinulle, joka vinkkasit piparkakkumausteiden käytöstä raakasuklaan teossa.

Nyt nukkumaan, piti olla jo tunti sitten sängyssä lukemassa. Hups!

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

hyvän olon marraskuu.

Eilen illalla totesin miehelleni, että mun on tehtävä jotain mun hyvinvoinnille. Ei sillä, että olisin jotenkin superpahoinvoiva, vaan siksi että voisin tehdä asiat vielä paremmin. Syön mitä sattuu ja kärsin sitten nuhjuisesta olosta, nukun liian vähän ja stressaan (aivan turhaan) liian paljon liian monista asioista. Osaan myös taitavasti syyllistää itseni "omasta ajasta", siis esimerkiksi töiden tekemisestä. Haluan olla iloinen ja energinen, säteillä hyvää oloa ja niin edelleen. (Etenkin kun toivon, että joskus tulevaisuudessa saan entistä enemmän tehdä työtä, jossa autan muita löytämään hyvän olon liikunnasta ja terveellisestä ruokavaliosta.)

Tänään mun silmiin sitten osui MeNaiset Sportin kannesta teksti "52 x kampita kaamos - liikunta, ravinto & hyvä mieli". Selasin mielenkiinnosta lehteä löytääkseni jutun ja juttuhan sopi tilanteeseeni aikalailla täydellisesti.



Jutussa on neljän viikon ajaksi joka päivälle joku energiavinkki. Ekalla viikolla teemana on rentoutuminen, toisella viikolla ruoka. Kolmas viikko keskittyy liikuntaan ja viimeisellä viikolla teemana on asenne. ("Viikon aikana löydät itsestäsi optimistin." Kuulostaa todella hyvältä!)

Mutta koska olen minä ja haluan tehdä asiat omalla tavallani (ja saada tuloksia nythetiäkkiävälittömästi), tein tämän jutun pohjalta oman Hyvän Olon Marraskuu-suunnitelmani.

Suunnitelmassani on monta osaa. Yksi osa on asiat, joita marraskuussa aion tehdä päivittäin/useamman kerran viikossa. Esimerkiksi sulkea digilaitteet viimeistään klo 22, tunti ennen nukkumaanmenoa. (Aion siis mennä myös ajoissa nukkumaan.) Aion välttää valitusta, nauttia hiljaisista hetkistä kynttilänvalossa ja tanssia villisti iloisen musiikin soidessa (kahden pienen seuralaisen kanssa).

Toinen osa on "lukujärjestys", jossa jokaiselle päivälle on oma tehtävä/teema. Maanantaiaamut aion aloittaa hengitysharjoituksella ja lisäksi päivän aikana pysähdyn miettimään mikä kaikki elämässäni onkaan hyvin. Tiistait on kehonhuoltopäiviä ja silloin on lupa nauttia elämästä, esimerkiksi lukea kirjaa sohvankulmassa lasten mentyä nukkumaan: ei "pitäisi siivota, tehdä töitä, kirjoittaa blogia, pestä pyykkiä...". Sunnuntaiden teema on ulkoilu (tavallista arkipuistoa jännittävämpi): metsäretki tms.

Lisäksi asetin jokaiselle viikolle tehtävän. Ensimmäisellä viikolla tehtäväni on luoda itselleni "hätävaratyyppinen positiivisuusasestus" (Elastisen termi) huonojen päivien varalta. Ajattelin kerätä iloisen musiikkilistan Spotifyhyn sekä puhelimeen erilaisia motivaatiolausahduksia. Niitä löytyy paljon hakusanoilla "motivational quotes", itse bongaan niitä erityisesti Lorna Jane-vaatemerkin instagram-tililtä (@lornajaneactive). Sieltä on myös nämä esimerkit:







Näiden kaikkien juttujen lisäksi aion marraskuussa muistaa juoda vettä ja pitää huolen myös riittävästä suolansaannista, etsiä vihersmoothiereseptejä ja surautella niitä välipalaksi, herkutella monipuolisesti kasviksilla ja herkutella raakasuklaalla.

Marraskuu kuulostaa mahtavalta, eikö vaan?! Ei yhtään pimeältä, kylmältä, sateiselta ja masentavalta vaan energiseltä, iloiselta, yltiöpositiiviselta ja sopivalla tavalla terveelliseltä. Raportoin täällä kuukauden etenemisestä ja kerron enemmän kuukauden suunnitelmista.

Suunnitelmista puheenollen: hetki sitten pähkäilin hakisinko yhteen koulutukseen. Hain - ja juuri äsken sain kutsun sinne! Tammikuusta alkaen kulutan siis taas koulunpenkkiä, en (onneksi?) kovin kauaa. Kerron tästä myöhemmin lisää.

Mahtavaa marraskuun alkua!

torstai 30. lokakuuta 2014

kaksi tavoitetta tästä päivästä eteenpäin.

Mun tämän päivän työt oli peruttu, kun koulun sali oli koulun omassa käytössä. Harmillista, varsinkin kun edellisviikon torstain olin flunssassa. Mutta onni onnettomuudessa oli se, että pääsin tankotunnille toistamiseen tällä viikolla, jee! Ja kerrankin treeni sujui, JEEEEEEE!

Oon nyt pariin kertaan huomannut, että jos tankoilen kahdesti viikossa, treeni sujuu. Jos tankoilen kerran (tai vähemmän), ei suju. Niinpä tästä lähtien tavoite on, että treenaan vähintään kahdesti viikossa. Siis maanantain tunnilla ja ehkä perjantai-iltana miehen ollessa salilla.

Toinen tavoite tästä päivästä eteenpäin on vähentää herkuttelua. Siinäpä tuore ja yllättävä tavoite mulle..

Mutta ihan oikeasti, tällä viikolla on tullut mussutettua omenapiirakkaa, foccaciaa, suklaata, suklaata ja suklaata. Ja sen kyllä huomasi kun hyppii urheilutopissa ja mikroshortseissa. Joten nyt täytyy taas tsempata vähän. Kohtuudella saa herkutella, mutta ei näin paljoa.

Huomenna herkkupäivä muuten! :D

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

aamu-uintia ja koulutussäätöä.

Ensin iso kiitos kaikille teille, jotka olette kommentoineet edellistä blogipostausta muun muassa facebook-vistein. Arvostan sitä todella. Ja voi kuinka lohduttavaa oli tietää, etten olekaan ainoa joka kyynelehtii harrastuksen vuoksi!

Me käytiin tänä aamuna koko perheenä uimassa. Se oli aika hauska tapa aloittaa aamu! Lapset sujautettiin unipuvuissa ulkovaatteisiin, syötettiin banaanit ja lähdettiin uimaan. Tehtiin miehen kanssa vuorotellen pienet uintitreenit toisen pulikoidessa lasten kanssa (aika paljon aikaa vietettiin myös porealtaassa ja saunassa - ihana nauttia lämmöstä heti aamusta!).

Uidessa mietin tankotanssia. Mietin sitä, että taidan olla liian järkevä hurahtaakseni johonkin lajiin. En todellakaan väitä, että tankoilijat olisivat tyhmiä, vaan että minä analysoin ja pohdin asioita niin paljon (siis järkeistän), etten anna itsen hurahtaa siihen, tai muuhunkaan lajiin. Terveys on liikunnassakin se ykkösjuttu ja siksi haluan liikkua monipuolisesti (kestävyys, lihaskunto jne.), en vain yhtä liikuntalajia harrastaen. Terveyteen liittyy sekin, että pelkään loukkaantumista enkä siksi uskalla edes kokeilla liikkeitä, jos epäilen ettei lihaskuntoni tai liikkuvuuteni riitä. Ja koska en halua loukkaantua, saada rasitusvammoja tai joutua ylikunto-tilaan, muistan kevyet treenipäivät ja lepopäivät - eli en ehdi tankoilla läheskään yhtä paljon kuin haluaisin. En siis voi olettaa olevani yhtä taitava kuin joku, joka on hurahtanut lajiin.

Mietin myös sitä, että rintauinnista saattaa olla hyötyä omiin tankoiluongelmiini. Vatsalihakseni eivät tunnu olevan tarpeeksi vahvat tankoiluun - no, uidessa syvät vatsalihakset vahvistuvat jatkuvasti työskennellessään. En osaa tankoillessa aina (ikinä) käyttää selän lihaksia vaan yritän rimpuilla ylös pelkästään käsivoimin - rintauinnissa en myöskään osaa käyttää selän voimaa jos en siihen erikseen keskity, vaan kauhon pelkillä käsillä. Kummassakin tarvitaan kevyehkö puristus sisäreisistä, kummassakin pitää hallita monta asiaa samaan aikaan (miksi se on mulle niin vaikeaa?!) ja kumpaankin lajiin kuuluu nilkan ojennus.



(Kuva Instagramista, @weirderbetter)

Niin että aionpa jatkossakin tehdä kestävyystreenini uiden.

Aamu-uinti oli muuten mahtava alku päivälle, mutta meillä tuli vähän kiire seuraavaan paikkaan eli kirjaston satutunnille. Se alkoi 9:30 ja me tultii uimalasta vartin yli ysiltä. Siitä äkkiä kauppaan ostamaan aamupalaa. Ei kovin fiksua. Kaupassa oli järjestys muuttunut, joten en löytänyt valmiiksi täytettyjä Reissumiehiä - niinpä otin minicroissateja ja juotavaa sokerilitkujogurttia lapsille ja miehelle. Ne tykkää, mutta mun omatunto kolkutti. Itselle ostin Skyrin ja Barebar-patukan sekä Starbucksin kahvijuoman, joka oli niin jäätävän pahaa etten meinannut saada sitä juoduksi! Kofeiinin tarve kuitenkin voitti ja tölkki tyhjeni melko nopsasti. Mutta olipa siinä järkevä aamupala! Not.

Ensi kerralla teen siis aamupalaeväät valmiiksi ja kahvia vaikka termariin.

Sitten ihan muuhun asiaan. Olen päättänyt kouluttautua vähän lisää. Olen asiasta ihan into piukeena. Mutta.. En ole vielä ilmottautunut koulutukseen. Kohta se on varmaan täynnä ja minä jään rannalle ruikuttamaan, mutta en vaan saa ilmottauduttua. Olen monesti alkanut täyttää ilmottautumista, mutta sitten iskee epävarmuus. Onko mulla nyt varmasti rahaa tähän? Haluanko mä tätä todella? Riittääkö mun resurssit, jaksanko varmasti ja saanko kouluhommat hoidettua? Pärjäisinkö, osaisinko, tykkäisinkö? Jahkaan, vaikka haluan. Voisiko joku siis hoitaa ilmottautumisen mun puolesta? :D

maanantai 27. lokakuuta 2014

harrastuksen ja parisuhteen yhtäläisyyksistä.

Olipa taas tankotanssitunti. Menin sisään ihan into piukeana, "jee onpa kiva päästä treenaamaan". Mutta ei. Ei vaan sujunut. Ei mikään. Ja mun pää ei kestä sitä. Se alkaa hajota. Silloin tekeminen menee puristamiseksi. Tai sitten muutun jauhosäkiksi, jota opettaja tulee tuuppimaan ympäriinsä, heittää mut niihin asentoihin, auttaa. Enkä silti tajua liikettä. Ai mihin mun jalan pitää mennä? Ai mikä suunta? Ai millä lihaksilla?

Lähdin tunnilta kiroillen ja ärrimurrina. Ja *syvä sisäänhengitys, että pystyn kertomaan tämän aika säälittävän faktan elämästäni* autoon istuessa tuli itku. Harmitusitku. Sillä tykkään tuosta lajista ihan todella paljon, mutta noin 95-prosenttisesti se saa mut tuntemaan itseni huonoksi. Kuten olen aiemminkin täällä kertonut, tunneilla tuntuu että olen heikko, kömpelö, tyhmä ja lihava. Että kaikki muut on parempia ja että minä vaan junnaan samoissa liikkeissä. Ja sitten vielä inisen ja vingun siellä tunnilla.

Kotiin ajaessa ajattelin, että harrastukset ja parisuhde on aika samanlaisia juttuja. Joskus sitä vaan sattuu rakastumaan väärään tyyppiin. Tiedät, että et voi hyvin siinä suhteessa, mutta rakkauden takia et halua lähteä. Se ehkä vaatii sulta liikaa tai haluisi että olisit erilainen. Ehkä se saa sut tuntemaan itsesi huonoksi tai ehkä teidän maailmat ei vaan muuten osu ihan yksiin. Mutta kun sä rakastat sitä niin kovasti. Ja silti, jossain syvällä sisimmässä tiedät, että jos tekisit sen kipeän, kipeän päätöksen ja lähtisit suhteesta, voisit niin kovin paljon paremmin.

Ajattelin, että mun ja tankotanssin suhde on tällainen. Ja että mun ja kestävyysurheilun suhde on ihan toisenlainen.
Kestävyysurheilu on see tylsä ja väritön tyyppi, josta et todellakaan ole kiinnostunut. Aluksi. Mutta se tyyppi onkin just se, joka tuo sussa parhaat piirteet esiin. Se seurassa tunnet itsesi hyväksi, hauskaksi, taitavaksi, kiinnostavaksi, kauniiksi. Joo, arjessa ei ehkä ole ilotulituksia ja romanttisia yllätyksiä, vaan tasaisen tavallista elämää. Mutta tiedät että siihen tyyppiin voi luottaa. Ja että se rakastaa eikä se ole lähdössä mihinkään. Ja se on mahtavaa.

Mun mielestä kestävyysurheilu on tylsää ja tasapaksua, noin niin kuin ajatuksena. Mutta kun sitten lähden juoksemaan, uimaan tai pyöräilemään, se onkin ihan kivaa. Välillä on tylsempiä hetkiä, sitten tulee taas hetkeksi loisto-olo, sit taas tasaisen varmaa etenemistä. Ja kun nyt olen vähän pureskellut mun "saavutuksia", on myönnettävä että kestävyysurheilu saa mut tuntemaan itseni hyväksi ja taitavaksi. Kolmen tunnin triathlon ja "no menen iltahölkälle kauniisiin maisemiin ja juoksen ihan rennon juoksun"-kymppi Midnight Runissa alle 54 minuutin saa hymyn palaamaan huulille. Ehkä oon valinnut väärän rakkaan, ehkä tässä olisi mulle Se Oikea?

Mutta ehkä se on vaan se alun ihastumisvaihe? Jos vaihtaisin tankotanssin triathloniin, pysyisikö hymy huulilla? Ehkä nuo ok-tulokset on vaan alkuhuumaa ja aloittelijan tuuria? Koska eihän parisuhdekaan oikeasti yleensä vaihtamalla parane.

Ajattelin, että nyt pitää hylätä rakas, mutta mielen pahoittava harrastus. Itkin miehen olkapäätä vasten, hei hei tankotanssi.

Ja sitten tajusin. Minä ja mun mies. Siinäpä esimerkki mulle ja tankotanssille.

Meidän parisuhde on nimittäin ollut pitkä ja kivinen, ei todellakaan pelkkää ruusuilla tanssimista. Ollaan alettu seurustelemaan teini-ikäisinä ja ollaan vuoroin kasvettu askel askeleelta aikuisemmiksi. Kasvetaan edelleen. Ja kun toinen ottaa harppauksen eteenpäin ja toinen jää taakse, olisi helppo luovuttaa. Sanoa heipat ja jatkaa elämää yksin tai ehkä jonkun toisen kanssa. Mutta me ei olla haluttu. Ollaan sisulla ja hammasta purren jatkettu vaikeiden hetkien yli. Ja aina tulee se hetki, kun kaikki on taas hyvin. Kun me puhutaan taas samaa kieltä, nähdään sama maailma, ollaan samassa veneessä. Ja ollaan taas vähän vahvempia yhdessä.
Siihen, että me ollaan edelleen yhdessä, on tarvittu luja tahto ja sitkeyttä.

Joten miksi en voisi sitä samaa lujaa tahtoa ja sitkeyttä käyttää tankotanssissa?

Ja päätin: minähän en rakastani jätä. Näillä eväillä aion vielä oppia monia, monia tankotanssitemppuja. Lujalla tahdolla ja sitkeällä treenaamisella, ajan kanssa, aion tulla notkeammaksi ja vahvemmaksi. Kehonhallintani tulee kehittymään ja toivottavasti joskus vielä tulen ymmärtämään myös miten liikkeisiin mennään, miten niistä voi siirtyä toisiin liikkeisiin ja niin edelleen.

Joskus mä vielä mietin: jes, mä osaan tän. Ja sitä ennen yritän taas olla vertailematta omaa kehitystä muiden kehitykseen. Yritän muistaa, että puolitoista tuntia päivässä treenaava kehittyy nopeammin kuin puolitoista tuntia viikossa treenaavaa. Ja yritän muistaa, että:

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

hymyilyttää.

Olen elänyt pitkään ankeaa väsysumumasennuskiukku-kautta, mutta nyt on muutosta ilmassa!

Olin torstaina aivan rättiväsynyt ja flunssainen, joten joudin perua illan tunnit ja chillailla lasten kanssa kotona. Jotain kummallistakin tapahtui, innostuin nimittäin askartelusta! Minä ja liima ei tulla toimeen, en osaa leikata siististi ja kaikki näprääminen on mun kömpelöille sormille turhan vaikeaa ja sähikäismielelle turhauttavaa. Mutta torstaina istuin pari tuntia keittiön pöydän ääressä ja tein hamahelmiaskarteluja ja -koruja. Googlettakaapa hamahelmet, kuvahaussa tulee vaikka millaisia makeita töitä vastaan!

Torstai-illan vietin sohvalla lukien, samoin meni perjantai: päivä chillaillen ja ilta lukien. Ja kas kummaa, lauantaina olin täynnä energiaa ja mikä parasta, flunssa tipotiessään!

Mun täytyisi välillä muistaa ladata pattereitani, myös ilman sairastelua.
Mutta kun maailmassa on niin paljon kaikkea kivaa, ettei meinaa ehtiä!

Nyt oon ihan sähköjänis, en malta odottaa että pääsen illalla ohjaamaan piloxing-tunnin ja sitten salille. Yksi jumppakin odottaa suunnittelua ja mulla on kaikkia hauskoja ideoita, hihihii. Teho30'-naiset, odottakaa vaan keskiviikkoa!

Olo tuntuu kymmenen kiloa kevyemmältä ja samalla siltä, että joku on nostanut painavan rinkan mun selästä. Olkapää vihottelee, pienempi lapsi huusi puolet yöstä ja aamu alkoi vanhemman lapsen oksentaessa meidän matolle ja mun tyynylle, mutta silti hymyilyttää. Pienet jutut ei nyt haittaa, niistä kyllä selvitään.

Muistakaa ihmiset ladata akkuja, se tekee ihmeen hyvää!
(En mä tätä kauaa muista, vaan ahnehdin taas hirveästi puuhaa ja unohdan levätä, alan hajamieliseksi, ärtyisäksi ja valittavaksi ämmäksi. Ja sitten sairastun, lepään ja saan taas energiaa. Mutta joskus mä vielä opin ja lepään ajoissa!)

torstai 23. lokakuuta 2014

voiko flunssaa hoitaa suklaalla?

Niinhän se sitten iski, flunssa. Ihan täydellä teholla. Ja nyt tekisi mieli viettää koko ilta sohvalla suklaata syöden. Flunssahan on hyvä syy herkutella ja rentoilla, eikö?

Flunssaisena kannattaa tosiaan rentoilla ja levätä, se on totta. Tosin ihan ihan pienessä flunssassa kevyt liikunta, esimerkiksi kävely raittiissa ilmassa, voi helpottaa tautia.

Herkuttelu flunssaisena ei kuitenkaan ole järkevää. Elimistö tarvitsee energiaa ja ravintoaineita voittaakseen taudin (mahdollisimman nopeasti) ja siksi kipeänä ruokavalio kannattaa pitää mahdollisimman terveellisenä.

Kasvikset ja hedelmät ovat sairastaessa hyvää ravintoa, mutta salaatti ei ehkä maistu varsinkaan nenän ollessa tukossa. Onneksi on smoothiet. Oma lempparini juuri nyt on porkkana-inkiväärismoothie, johon tulee siis porkkanaa (2-3 kpl), pala inkivääriä ja lisäksi ainesosia fiiliksen mukaan, esimerkiksi jotain sitrushedelmää tai ananasta. Nesteeksi käytän maustamatonta jogurttia, vettä tai vaikka vihreää teetä. (Maustamaton jogurtti on ehkä huono vaihtoehto räkäisenä, sillä maitotuotteiden väitetään lisäävän limaneritystä.)

Inkivääriä kannattaa muutenkin käyttää flunssaisena, sillä se muun muassa auttaa taistelemaan tulehduksia vastaan ja lievittää kipua. Lisäksi se tuo ruokaan makua, tervetullut juttu silloin kun mikään ei maistu miltään.

Ruoaksi kannattaa tehdä erilaisia keittoja, esimerkiksi kanakeittoa. Keitosta saa kätevästi myös nestettä, jota kipeänä tarvitsee vielä tavallista enemmän. Keittoon kannattaa lisätä valkosipulia, joka saattaa helpottaa tukkoista oloa.

Koska sohvaseuraksi kaipaa kuitenkin jotain suuhunpantavaa, on tee hyvä vaihtoehto. Teestä saa nestettä, se lämmittää mukavasti ja sen höyryä on mukava hengitellä. Teen joukkoon voi raastaa inkivääriä, puristaa sitruunan mehua tai lisätä sekaan lusikallisen hunajaa.

Niin ja se suklaa.. Sokeri tekee elimistölle hallaa ja sairaana elimistö on jo valmiiksi tavallista suuremman rasituksen alaisena. Lisäksi virukset ja bakteerit villiintyvät sokeria saadessaan, joten jos haluat parantua pikaisesti, jätä suklaa kauppaan!

Pikaisia paranemisia flunssakohtalontovereille ja muut: pysykäähän terveenä! :)

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

nallekarkkitauko.

Tänään heti aamusta iski makeanhimo, kiitos huonosti nukutun yön. Väsymysmakeanhimo ei todellakaan ole sellaista "odota kymmenen minuuttia ja pim, hyvä haltiatar on vienyt makeanhimon mennessään"-lajia ja lounaan jälkeen luovutin. Keitin itselleni ison kupin kahvia ja kaivoin kaapista nallekarkkipussin. Miksi meillä oli sellainen, no siksi kun kerran teki mieli nallekarkkeja eikä niitä löytynyt kaupasta ja luulin sitten että niitä saa vaan laivalta ja sitten löysinkin niitä lauantaina citymarketista ja ostin kaappiin varmiuden varalta vaikka ei olisi pitänyt. *vedän henkeä pitkän selittelyn jälkeen*

Niin, nallekarkkipussi aukesi. Mutta mitä, mitä, mitä kummaa tapahtuikaan? Punnitsin nallekarkit (koska ruokapäiväkirja tämän viikon ajan), 30g. Kyllä, kolmeKYMMENTÄ, ei kolme sataa! Ja sitten join kahvia ja nautin nallekarkkikourallisestani.

Ja arvatkaas mitä.. Ne riittivät. Nautin niistä täysillä, en mässäillyt. Tuli kiva olo, ei paha ja nuutunut olo. Ja en käynyt hakemassa lisää ja lisää ja lisää, kunnes pussi on tyhjä. Ei tehnyt edes mieli hakea lisää, kohtuullinen määrä tuntui sopivalta.

Oi mikä fiilis!

Oi miten fiilistä latisti, kun Kiloklubin ruokapäiväkirja sanoi, että liian suuri osa päivän energiasta tulee energiapitoisista herkuista. Pöh!

Nyt istun takan lämmössä niiskuttamassa ja olen pian juonut litran teetä. On flunssainen ja kurja olo, mutta kaapin nallekarkit.. Ne ei vieläkään houkuta. Tämä on ihmeellistä!

Pian nukkumaan, jos vaikka aamulla olisin terve. Huomisiltana olisi tiedossa kevyttä ja tehokasta muokkausta ja piloxing, sairaan hauska ja tehokas uusi ohjelma mulla vasta tokaa kertaa käytössä. Kurja, jos joutuu perua tunnit.

maanantai 20. lokakuuta 2014

i love me, ilman messuja.

Olen viikonlopun aikana törmännyt tooodella moniin kuviin ja reportaaseihin i love me-messuilta. En ihmettele. Ne ovat vuoden ainoat messut, joihin itsekin haluaisin aina päästä. Siellähän on siis kaikenlaista terveys-, liikunta- ja kauneusjuttua ja paljon muutakin.

Tänä vuonna tajusin liian myöhään eli torstaina, että messut ovat nyt. Olisin voinut järjestää viikonlopun ohjelman uusiksi ja mennä messuilemaan, mutta päätin toisin. Tiesin, että osa viikonlopusta menee treenisalilla uutta Piloxing-koreografiaa tehden ja halusin olla edes osan viikonlopusta kotona perheen kanssa. Messut saivat tänä vuonna mennä sivu suun. Päätin kuitenkin tehdä viikonlopusta jollain tavalla "i love me-mäisen". Eli sellainen nautinnollisen, ihanan, hemmottelevan viikonlopun.

Aloitin lauantaiaamun croissant- ja jogurttiaamiaisella. Eräs tuttava kävi hakemassa laatikollisen omppuja, sitten leivottiin tyttären kanssa kääretorttupohja. Kymmenen maissa hyppäsin pyörän selkään ja poljin salille koreografiaa hiomaan. Matkalla nautin ihanasta auringonpaisteesta, renkaiden alla rahisevista lehdistä ja kuulaankirpeästä ilmasta. Mitä mainioin syyssää!



Perillä hinkkasin reilut kaksi tuntia koreografiaa. Välillä kurtistelin kulmia ja mietin, että miten hiivatissa tämä juttu meni. Välillä sujui hyvin, sitten ei taas niin millään. Oli vähän sellainen olo, että huominen tunti on varmaan tosi hyvä. Epätoivon fiilikset kuuluu kuitenkin tuohon mun prosessiin ja nautin suunnattomasti siitä, että saan harjoitella ja hioa juttuja rauhassa - tosin ei haittaisi, jos aikaa harjoitella olisi enemmän.



Välillä kun pää meinasi juuttua mäenosaamäenmuistatästäeitulemitään-vaihteelle, heittelin kärrynpyöriä ja mietin, että olisi niiiin siistiä osata kaikkea hienoa ja tehdä maheita esityksiä. Vähän kuin fitness-kilpailijat, siis ne oikeat, joilla kuuluu vapaaohjelma kisoihin. Tai kilpa-aerobicaaja. Olisi kiva, jos joku järjestäisi sellaiset karvalakkikisat (tai -tapahtuman), joihin voisi tällaiset ei-bikinikroppaiset, kankeat ja ei-kovin-vahvat osallistua. Saisi hyvällä syyllä treenata temppuja tuntikausia. Anyone?

Lauantaihin kuului myös kääretortun syöntiä (mansikkahilloa, mascarponea ja sulatettua valkosuklaata, mmmm. Resepti uusimmassa Yhteishyvä-lehdessä!), Lego-leikkejä ja Linnanmäen valokarnevaalit. Oli aika kaunista, taas kerran. Mä olin vain useasta vaatekerroksesta huolimatta ihan jäässä ja siellä hytistessä kuvaaminenkin unohtui. Siksi paras (eli ainoa) otos on näinkin hieno:



Tämä on otettu tärisevin käsin maailmanpyörästä. Se oli ihan jäätävän pelottavaa! En ymmärrä mitä on tapahtunut, koska ennen olin se joka rynni kaikkiin hurjimpiin laitteisiin ja nautti suunnattomasti. Nyt yritin epätoivoisesti esittää tyttärelle (ja kaikille maailmanpyörässä romanttisella ajelulla oleville pareille) coolia, vaikka puristin gondolin keskellä olevaa tolppaa epätoivoisesti ja juttelin pään sisällä rauhoittavia, etten ala kirkumaan kauhusta. Tytär hyöri ja pyöri ja gondoli heilui ja iik. Mutta hienot maisemat sieltä oli.

Kaiken kaikkiaan lauantai oli oikein rento ja mukava päivä, joka latasi akkuja. Se tulikin tarpeeseen, mutta nyt jaksaa taas painaa. Täytyy jatkossakin muistaa, että välillä pitää latautua, muuten hyytyy.

Myös näistä on näin syyspimeällä ollut apua akkujen latautumiseen.


Nyt alan täyttelemään tämän päivän ruokapäiväkirjaa. Ravintojuttua tulossa myöhemmin!

tiistai 14. lokakuuta 2014

lapsellisesti eroon makeanhimosta.

Makeanhimo tekee minusta tosi hurmaavan ja helpon ihmisen.

Makeanhimohan kiusaa silloin kun on väsynyt (tänään), kiukkuinen (tänään), lapset todella koettelee hermoja (tänään) ja silloinkin, kun pää on kipeä (tänään). Niinpä jo aamupäivällä Fazerin sininen kummitteli mielessä ja kun sitten jouduin piipahtamaan kaupassa, soitin ensin miehelleni.

- Moi.
- Moi. Oon menossa kauppaan. Sano mulle, etten saa ostaa suklaata.
- Et saa ostaa suklaata.
- Ei hitsi. Tää oli sun kannalta kurja juttu. Tiedän, että pyysin itse kieltämään, mutta nyt alkoi ärsyttää. Hyvä sun on siellä toimistossa istua kahvikuppi kädessä ja jaella kieltoja. Tuu ite tänne kylmään tihkuun työntämään vaunuja ja kuuntelemaan kitinää ja karjuntaa pääkipuisena ja väsyneenä. Urpå.
- ...
- Sori. Moi.

Ja sit melkein ostin suklaata. Ihan vaan kostoksi kun meni kieltämään sen minulta.

Aah, me naiset. Tai ainakin minä. Vaikee. Mutta onneksi vain välillä.

Tämä sai taas miettimään sitä, miten hurjan voimakas tunne(?) makeanhimo voikaan olla. Tuntuu, että yhtä voimakas kuin kiukku. Ja siksipä aion kokeilla lapseni kiukunpoistokeinoa makeanhimohirviön taltuttamiseen. Kokeile säkin! Se menee näin:

Nosta etusormi pystyyn ja piirrä sillä ilmaan pieni mykkyrä. "Piirrän pienen makeanhimon." (Tai kiukun.)
Piirrä isompi mykkyrä. "Piirrän suuremman makeanhimon."
Piirrä jättisuuri mykkyrä. "Piirrän jättisuuren makeanhimon."
Avaa koko kämmen ja kuljeta sitä edessäsi sivulta sivulle, ylhäältä alas. "Ja pyyhin sen pois."

Voilà! Makeanhimo on poissa. Tai ainakin hymy huulilla, sen verran höhlää keinoa tuli juuri kokeiltua!

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

(lähes) itkun arvoinen salitreeni.

Ensin pahoittelut kaikille teille, jotka luette tätä esimerkiksi karkkilakkovertaistuen toivossa: viime aikoina blogissa on ollut tällä saralla aika hiljaista. Siihen on syynsä: herkuttelen mättöpäivänä hyvillä mielin karkilla ja yritän sitten elää loppuviikon ilman karkkia. Välillä se onnistuu, toisinaan ei. Jos oikein väsyttää ja päivä on ollut karsea, saatan ostaa suklaalevyn ja vetää sen vartissa, mutta ei sillä niin väliä. Se on elämää. Toisinaan jaksaa tsempata ja miettiä, ettei namit auta ketutukseen eikä väsymykseen, silloin karkit jää kauppaan. Tästä kuviosta ei siis kauheasti saa kirjoitettavaa.

Tein pari viikkoa sitten itselleni uuden saliohjelman, vähän tavallisesta poikeavan. Siitä voi lukea lisää täältä. Eilen tein tuon salitreenin toistamiseen. Jep, todella usein ehdin salille.. Ja tässä välissä on ollut vain yksi täysin pannukakkumahalaskuepäonnistunutsurkea tankoilutreeni, joten hirveästi treenaan nykyisin. Terkkuja vaan sille, jonka mielestä olen itsekän, kun olen aina treenaamassa.

Niin, tein siis salitreenin tokaa kertaa ja välillä taas istuin penkillä ja kirosin itseäni, miksi teinkään noin kamalalta tuntuvan treeniohjelman. Mutta kun treenin jälkeen istuin voipuneena autoon, tuli melkein itku. Olo oli jotenkin niin mahtavan hyvä ja onnellinen. Mietin, että tästä mä tykkään - ja tässä mä olen ihan hyvä! Salilla saan onnistumisen kokemuksia, toisin kuin tankotanssissa jossa edelleen tunnen itseni kömpelöksi, kankeaksi, heikoksi, motorisilta taidoilta surkeaksi ja välillä vähän pullukaksi. (Aaaargh! Vihaan sitä kun pienissä shortseissa ja topissa tuntuu siltä, että nyt alkaa dietti - sit normaalivaatteissa tai treenivaatteissa ajatus tuntuu ihan hullulta.)

Niin, salitreeni tuntui hyvältä, mutta muuten liikunta on nyt ollut jotenkin ihan liian hajanaista ja tavoiteetonta, päämäärätöntä. Ehkä tämä on jotain alkukankeutta, kun työt alkoivat noin kuukausi sitten?

Nautin nimittäin aivan mielettömästi työstäni jumppaohjaajana, mutta se on vähän mutkistanut mun liikuntajuttuja. Työtuntihan ei ole sama asia kuin oma treeni. Ensinnäkin: tunnista riippuen voi olla, että en tee oikeastaan mitään itse (esim. core-tunnilla lähinnä näytän liikkeet ja sit korjailen sanallisesti ja välillä myös kosketuksella ihmisten liikkeitä), toisilla tunneilla teen osan jutuista (esim. kyykyt, mutta skippaan punnerrukset kun en näe silloin mitä jumppaajat tekee), Piloxing-tunnilla teen oikeastaan koko tunnin lähes täysillä mukana. Toinen juttu, joka erottaa treenin ja työn on se, että treenin aikana keskityn vain siihen ja unohdan koko muun maailman. Työssä mietin koko ajan sataa juttua: tehtävää liikettä ja sen ohjeistusta, vaihtoehtoisia liikkeitä, rytmiä, "saakohan ne tämän liikkeen oikeasti tuntumaan", seuraavan liikkeen ennakointia, suunnitelmia, "miksi tuo on noin totinen vihaako se tätä tuntia", mitä seuraavan liikkeen jälkeen tulikaan, "tulikohan liian rankka tästä kohdasta", tsemppaamista ja niin edelleen. Esimerkiksi kolmen työtunnin putken jälkeen aivoissa surisee ja väsyttää, kropassa ei usein niinkään. Ja kolmanneksi: en a) ehdi treenata itse kun yritän yhdistää työn, kodinhoidon, lapset, puolison, ystävien tapaamisen edes joskus jne. b) voi treenata itse kun lihakset kipeänä tai väsyinä on ikävä ohjata tunteja ja c) halua antaa lapselleni kuvaa, että pitää olla 24/7 liikkumassa. Olen yrittänyt selittää, ettei äiti aina töissä jumppaa vaan liikuttaa muita, mutta niin vaan aina "äiti lähtee jumppaamaan".

Nyt haaveilen siitä, että saisin tehtyä itselleni jonkin realistisen treeniviikkosuunnitelman ja tavoitteita myös. Treeneissä pitää näköjään olla joku tavoite, edes tietty toistomäärä tms., jotta saan onnistumisen kokemuksen ja hyvän fiiliksen. Muuten olen liian ankara itselleni ja mietin, että olisit voinut tehdä asiat vielä paremmin. Voisinkin tehdä listan tankotempuista, jotka haluaisin oppia esimerkiksi vuoden vaihteeseen mennessä. Ja tehdä kehonhuolto-ohjelman, sillä staattiset venytykset eivät tunnu hyödyllisiltä, pelkkä pilatesrullailu ei riitä ja ylikuormitetut aivot eivät iltaisin enää tuota muistista dynaamisia venytyksiä ja muita liikkeitä, joita voisin käyttää. Niinpä löhöän sohvalla. "Lepo palauttaa." Öh. Haluaisin änkeä treeniohjelmaani myös yhden aerobisen treenin, esimerkiksi uintia tai juoksua. Ja sitten tuo itkun arvoinen salitreeniohjelma, se on pidettävä kyydissä - edes kerran parissa viikossa.

Tämä yllä oleva olkoon muistilappuni, tällaiset pitää suunnitella. Kerron ne sitten teillekin, jos vaikka jotakuta kiinnostaa.

:) S

torstai 9. lokakuuta 2014

svoli convention.

Niin, viime viikonloppuna oli siis Svoli Convention. Mahtava viikonloppu olikin, olin valinnut todella hyvät tunnit. Viikonlopun jälkeen päässä surisi ja pörisi kaikenlaista ajatusta ja ideaa tulevia tunteja ajatellen ja vähän muutenkin.

Tässä vähän fiiliksiä mun valitsemilta tunneilta, muitakin tunteja siellä oli tarjolla.

Lauantai:

Eka tunti oli Functional Body (Jari Karppinen). Tunnilla tehtiin toiminnallisia harjoitteita ja liikkuvuusliikkeitä, joissa huomioitiin myös faskiat. Tunti oli hyvä ja sain sieltä pari uutta "tärppiä". Olin kuitenkin myös positiivisesti yllättynyt itsestäni: tällaisia juttujahan mä jo teetän tunneillani! Ehkä se fysioterapeutin koulutus näkyy juuri tässä, en vedä perinteisiä jumppajumppajumppa-tunteja vaan mietin asioita vähän laajemmin ja teetän erilaisia juttuja tunneilla. Osa tykkää, osa ei.

Toinen tunti oli Crazy Crosstraining (Pia Niemi). Ihan sairaan hauskaa! Juostiin rinkiä ja tehtiin muun muassa burpee-liikettä aina kun musiikki loppui. Sit tehtiin pareittain, ryhmittäin, joukkuettain erilaisia liikkeitä - niistä osa todellakin tulee mun Teho30'-tunnille, ehkä ujutan jotain vähän mun muillekin tunneille.. ;)

(Samaan aikaan olisi ollut myös tunnit Syvävenyttelyn työpaja, Vilja Eskelinen ja Trikkaus - uudenlaista akrobatiaa, Vellu Saarela. Olisin halunnut niihin myös!)

Lounastauon jälkeen oli Taina Avon Upea ryhti ja keskivartalon kannatus - apuna keppi. Taas se mukava tunne, että näinhän mä jo teen asioita, mutta samalla taas sain muutaman uuden liikkeen. Kiva tunti. Tällä tunnilla huomasin, etten kauheasti huomioi itse jumppaajana ollessani ohjaajan musiikkivalintoja. Taina kertoi tunnin aluksi valinneensa biisejä, jotka ovat hänelle tärkeitä. Tästä huolimatta en yhtään muista mitä musiikkia jumpassa soi tai edes minkälaista.

Seuraavaksi oli Core á a Nathalie (Rosenberg). Taas tuli pari uutta liikevariaatiota, mutta ei mitään mullistavaa. Tunti oli ihan kiva, mutta olin ehkä vähän pettynyt koska odotukset tunnista olivat korkealla. Syytän tuntimanuaalia, josta seuraavat lainaukset: "Uudenlainen core-tunti", "The class.. is mostly full of new, innovative and fun ways to blast your core.." No, siinä liikuttiin ehkä enemmän musiikkiin kuin core-tunnilla yleensä mutta siinäpä se.

Päivän vika tunti oli Kylli Kukkin Lempeä Hathajooga. Ajattelin ennen tuntia että *haukotus*, joogahan on tylsää ja hathajooga erityisesti. Mutta eipä ollutkaan! Kyllä huomasi, että on todella taitava joogaope: liikkeet nivoutuivat tosi kivasti yhteen, niissä oli hyvä flow ja lempeä liike ja venytys tekivät tosi hyvää päivän päätteeksi. Voisin mennä uudelleenkin. Kyllin puheet pernan hieromisesta ja äiti maan syleilyssä olemisesta oli välillä ehkä vähän liikaa mulle, mutta toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, eipä siinä sen kummempaa.

Toka päivä alkoikin sitten Hanna Kiviharjun Yin-Yang-tunnilla: ensin puoli tuntia sykettä nostattavaa liikuntaa yhdistämällä joogaa, tasapainoa ja kamppailulajiharjoitteita. Sitten lopputunti rauhallista yin-joogaa. Tykkäsin. Tää on SATSin oma konseptitunti, joten SATSilla kävijät, käykää kokeilemassa!

Sitten oli Kehon linjaukset kuntoon-workshop, myös Hanna Kiviharjun pitämä. (Oon sattunut Hannan tunneille myös aiemmin Conventionissa ja Naantalin Superpäivillä, tosi hyvä, selkeä ja innostava ohjaaja.) Siellä jutusteltiin kollegoiden kesken ja sain taas paljon ajateltavaa. Ja vertaistukea. ;)

Päivän kolmas tunti oli tanssija Minna Tervamäen Minnan Metodit-tunti. (Kotona yksi neljävuotias balleriinan urasta haaveileva oli aika kateellinen tästä. Pyysin Minnan kanssani kuvaan tunnin jälkeen ja siihen se kateus sitten laantuikin. "En ole kade kun ei sillä edes ollut balettimekkoa!")
Minnan Metodit oli tuttu juttu siinä mielessä, että kirjahyllystä löytyy kyseinen teos. (Tein siitä joskus Kg-lehteen kirjaesittelyn.) Oli kiva kuulla miten ammattitanssija huoltaa kehoaan ja miten hirveästi siihen tuntuukaan menevän aikaa! Sain tältäkin tunnilta muutamia uusia jippoja, esimerkiksi perinteiseen selän rullaukseen ihan uusia huomioitavia juttuja.

Toisiksi viimeinen tunti oli Kati Kauravaaran Hyvinvointia selälle. Tosi selkeä, hyvin rakennettu, rauhallinen mutta tehokas tunti. Ja taas löytyi muutamia uusia liikevariaatioita kokeiltavaksi. Tässä vaiheessa iski kyllä vähän väsymys ja selkärangan rullauksia tehdessä tuli sellainen olo, että "oikeasti - taasko?!". Ensi kerralla täytyy siis valita vähän erilaisia tunteja monipuolisesta tuntitarjonnasta.

Viimeinen tunti oli Marco Bjurströmin Power Stretch. Vähänkö hyvä ohjaaja tuo Marco! Ja todella hyvä tunti. Liikkeistä monet oli joogasta lainattuja ja manuaalin mukaan se on "kokonaisvaltainen kehonhalintaan ja liikkuvuuteen keskittyvä harjoitus". Niin olikin. Jos asuisin Helsingissä tai edes vähän lyhyemmän kuin tunnin junamatkan päässä, ottaisin Power Stretch-tunnin viikko-ohjelmaani. Juuri tuollaista voimaa ja liikkuvuutta yhdistelevää tuntia tarvitsisin. Käykää kokeilemassa, jos teillä on mahdollisuus!

Näillä eväillä ja ideoilla on taas superisti intoa suunnitella omia tunteja. Sain myös vinkkejä siitä, miten tulla entistä paremmaksi ohjaajaksi. Lohduttavaa oli se, että myös nuo "superohjaajat" sekoilivat sanoissa - ja osaa näytti jopa vähän jännittävän ennen tuntia! Luonnollistahan se on, ihmisiä kun ollaan. Mutta kiva, että en ole ainoa joka sekoilee. ;)