(todellakin) olen mitä syön.

Viime viikot on ollut aikamoista haipakkaa. Omat treenit on jäänyt vähiin, yleensä yhteen treeniin per viikko. Joskus olen saattanut ohjausten jälkeen käydä tekemässä muutaman leuavedon ja toes to bar-vatsarutistuksen, mutta siinäpä se. Samaan aikaan olen elänyt suklaadietillä eli herkutellut. En ehkä ihan kauheita satseja, mutta enemmän kun nyt lähiaikoina muuten.

Niinpä olo on pöhöttynyt, laiska, ankea, harmaa ja voisin vaikka veikata kerryttäneeni itselleni kiloja enemmän kuin yksi tai kaksi.

Kun sitten useammalta taholta sain kommenttia laihtumisesta, oli pakko katsoa peiliin. Jep. Jenkkakahvat eivät olekaan kasvaneet vaan sulaneet. Oikein hyvällä tahdolla ja sopivassa valaistuksessa voi ehkä nähdä pienen six-packin alunkin? Ei lämmitä mieltä. Olen nimittäin ajatuksissani edelleen pöhöttynyt, laiska, ankea, harmaa ja painava(mpi kuin yleensä).

Kun katson peiliin, näen ihan hyväkuntoisen ja hoikan, sporttisen tyypin. Ja kun en katso peiliin, tuttu juttu: olo on pöhöttynyt, laiska, ankea, harmaa ja painava(mpi kuin yleensä). Harmi juttu, että ihan koko päivää en voi seistä peilin edessä.

Sama juttu on ollut joskus toisinkin päin. Olo on ollut mahtava, "olen elämäni kunnossa"-tyyppinen. Silloin peilistä katsova tyyppi ei olekaan ihan siinä elämänsä kunnossa.

Vasta nyt (ai mikä hidas sytytys) olen todella ymmärtänyt että se, miten liikut ja erityisesti se, mitä suuhusi laitat, vaikuttaa suurin piirteen kaikkeen. "Olet mitä syöt"-lausahdus ei todellakaan ole huuhaata.

Kun syön terveellisesti ja treenaan, olo on sporttinen. Silloin olo on myös reipas ja iloinen, positiivinen. (Paitsi silloin kun lepoa on töihin ja treeneihin nähden liian vähän, jolloin olo on kaikkea muuta kuin iloinen ja positiivinen.) Ja kun olo ja mieli on kevyitä, on vaivatonta pitää yllä hyvää ryhtiä, on vaivatonta tarttua arkisiin askareisiin, on vaivatonta puuhailla lasten kanssa.

Kun syön huonosti, en viitsi nähdä vaivaa lähteäkseni treenaamaan. Olo on laiska ja nuhjuinen, ryhti painuu kasaan, kaikki tuntuu jotenkin tahmealta. Ajatuksetkin muuttuvat jotenkin sumuisemmiksi ja tylsemmiksi. Arki on todellakin vähän harmaata.

Älkää käsittäkö väärin. En silloinkaan istu koko päivää sohvalla koomailemassa vaan teen kotitöitä, puuhailen lasten kanssa, teen ihan samoja asioita kuin yleensä. En vaan ole niissä jotenkin samalla tavalla läsnä. Ehkä? Tai en tiedä, jotenkin se on erilaista.

Monen päivän herkkuputken jälkeen ajattelin ottaa itseäni niskasta kiinni ja skarpata. Heti en voi lähteä treenailemaan, sillä nyt on kurkkukipu ja kuumetta. Mutta ruokavaliota voi aina rukata. Niinpä nyt loppui taas jokapäiväinen herkuttelu (kerta viikossa on ok), lisää kasviksia ja hedelmiä ja yhtään ateriaa ei skipata. Vettäkin pitäisi muistaa juoda riittävästi.

Kumma kyllä miten terveellistä elämää on (muka) niin vaikea pitää yllä kiireisinä ajanjaksoina, vaikka fiksuja valintoja tekemällä (ja pienellä itsekurin poikasella) tekisi ihmeitä omalle ololle. Ja taas, kyllä mä nytkin olen oikeasti syönyt ihan ookoosti, mutta pienetkin muutokset, esimerkiksi välipalaunohdus, heilauttaa jo kaiken ihan päälaelleen.

Ei muuta kuin uuteen nousuun! :)