kuinka puhut itsellesi?

Olen lukenut useita lehtiartikkeleita, joissa on annettu neuvo puhu itsellesi kuin puhuisit parhaalle ystävällesi.

Nyt muutaman päivän olen yrittänyt pitää tämän mielessäni, sillä olen tajunnut puhuvani itselleni todella paljon ja todella tylysti.

Koska tulin juuri tankotanssitreeneistä, esimerkkikikin tulee tankotanssimaailmasta.

Miten puhun jos tankotanssia harrastava ystäväni tai joku tankotreenikavereistani..

.. valittelee kuinka kankea on? Sanonko: "No ei susta ikinä notkeaa tuukaan, ihan tuhraan edes yrität"?

En. Vaan sanon, että pikkuhiljaa notkeus lisääntyy (eikä kaikkien tarvitse ollakaan yhtä venyviä ja vanuvia kuin supernotkeiden, tempuista saa hienoja muutenkin.)

.. päivittelee, ettei saa jotain temppua tehdyksi kun voimat ei riitä? Sanonko:

"Sä oot kyllä ihan h**vetin heikko, voi voi voi mikä surkimus"? En. Vaan sanon, että jokainen toisto vahvistaa ja sitä paitsi toi onkin tosi vaativa liike.

.. jos jollain on huono treenipäivä tai tankotaantuma (eli tututkin temput tuntuu vaikeilta)? Sanonko:

"Oikeasti.. Olet kyllä niin huono, että sun kannattais lopettaa koko laji"? No en todellakaan sano! Vaan kannustan ja yritän auttaa näkemään ne jutut, mitkä onnistuu.

.. jos joku onnistuu uudessa tempussa? Sanonko "No joo, toi onnistu mut muuten oot ollut tänään ihan paska"? Eeeeen sano vaan kehun ja iloitsen, taputan ja ehkä vähän riemunkiljaisen.

Niin.

Mutta itselleni puhun siellä treenisalilla noiden ekojen esimerkkien tavoin. Kerron olevani kankea, heikko, surkea, onnistun välillä tuurilla jossain tempussa. Ja kun fiilis laskee, alkaa peilikuvakin näyttää aivan karmaisevalta. Sitten tekeekin vain mieli lähteä kotiin syömään suklaata.

En puhu tällä tavalla itselleni vain tankoillessa vaan oikeastaan aina. Töissä olisin voinut tehdä jotain vielä paremmin ja ai että, jos teen jonkun pienen moan niin siitä kyllä muistutan itseäni kauan. Kotona voisin myös aina tehdä enemmän ja nopeammin ja tehokkaammin ja olla lasten kanssa vielä aktiivisemmin, innovatiivisemmin ja niin edelleen.

Arvatkaa meneekö touhu suorittamiseksi? Ja suorittaessa menee ilo tekemiseen. Ja kun kaikesta katoaa ilo ja pää täyttyy "olet paska, paska, paska ja mikset tehnyt tuotakin paremmin?!"-viestistä, tekee mieli nollata pää. Karkkiövereillä.

Siis, tästä lähtien puhun itselleni kuin parhaalle ystävälleni. Kannustaen, ymmärtävästi, kehuen. (Ystävät, toivottavasti puhun teille näin! Olette sen nimittäin ansainneet, ootte mahtavia.)

Jos tunnistatte itse tekevänne samaa, suosittelen teitäkin muuttamaan viestit hieman lempeämmiksi. Se tekee hyvää tässä suorituskeskeisessä maailmassa.

Peace. :D

suunnitelma c, täydellinen vaihtoehto

Mulle oli tälle illalle suunnitelmia. Olin odottanut viikkotolkulla hot yinjooga-kurssia (5 kertaa), jonka piti alkaa tänään. Se peruttiin, ainakin tämän illan osalta. Liian vähän osallistujia. Kyllä otti päähän!

Suunnitelma B oli lähteä Helsinkiin katsomaan Pole Stars Showcase-kisoja. Mutta jo aamulla tuli selväksi että tämä ei onnistu: lapsista näki, että oli taas vähän rankka viikko. Eivät siis ole vielä tottuneet siihen, että äiti lähtee iltaisin töihin ja äitiä tunnutaan nyt kaipaavan kovasti etenkin nukkumaan mennessä.

Niinpä perjantai-illan suunnitelma oli suunnitelma C. Kun mies tuli töistä kotiin, mä lähdin salille. Ja olipa treeni! En ole aikoihin tehnyt salitreenejä, mutta viimeksi tankoillessa sisuunnuin omaan voimattomuuteeni ja suunnittelin treenin, joka a) vahvistaa mun heikkoja kohtia eli parantaa lihastasapainoa ja b) toivottavasti antaa lisää voimaa myös tankoiluun (vaikka epäilen, että enemmän vika on siinä, etten osaa tangolla käyttää mun lihaksia oikein - vinkkejä miten treenata sitä?!). Niin, sisuuntuneena tein siis aika tiukan treenin ja nautin. Kuuntelin musiikkia, uppouduin omaan maailmaan ja sain kerrankin pääni tyhjäksi kaikista tsiljoonista siellä risteilevistä ajatuksista.

Treenin jälkeen join palautusjuoman ja suuntasin vielä infrapunasaunaan. Siellä istuin, hikoilin ja luin uusinta MeNaiset Sport-lehteä. Lehdessä oli juttua kahdesta crossfit-mimmistä. He vinkkasivat, että kerran viikossa kannattaa pitää mättöpäivä, jotta aineenvaihdunta pysyy käynnissä. Koska toinen mimmeistä oli Emilia Leppänen (vahva ja iloisen oloinen tyyppi, fanitan), pysähdyin miettimään tätä. Aineenvaihdunnasta en tiedä, mutta oikeasti mun kroppa tuntuu toimivan parhaiten silloin kun yhtenä päivänä viikossa herkuttelen, paljon. Ei siis vain karkilla vaan kaikella muullakkin. Sen jälkeen lihakset tuntuu palautuneilta, voimakkailta, "täysiltä". Niin että en aio elää sokerittomasti enkä herkutella joka päivä vähän. Sem sijaan aion syödä kuusi päivää viikossa terveellisesti ja yhtenä päivänä syödä just sitä, mitä tekee mieli. Vaikka sitten croissanttia aamupalalla, jäätelöä iltapäivän kahvin kera, pizzaa päivälliseksi ja karkkia iltapalaksi.

Tällainen ei varmasti sovi kaikkien elimistölle, mutta mun kropalle se on tuntunut toimivan.

Palaset siis loksahtivat paikoilleen tänään. Ja vaikka mua edelleen harmittaa vähäsen joogan peruuntuminen ja se, etten nähnyt mahtavia tankotanssiesityksiä niin perjantai oli täydellinen. Ja sen kruunasi se, että sain nukuttaa noi pikkuiset tänä iltana. Uniset lapset on niin... <3

Nyt venyttelemään!

Ai niin.. mitä mä siellä salilla tein? Tällaista:

Lämmittely

Alataljasoutu 8 ja TRX-soutu 12, kolme sarjaa vuorotellen

Lonkan ojennus taljassa 3 x 8/puoli
Lantionnosto selinmakuulla, painotangon kanssa 3 x 12

Ojentajat taljassa 8 ja ojentajadippi jalat pallon päällä 12, kolme sarjaa vuorotellen

Pystypunnerrus käsipainoilla 8 ja takaolkapäät taljassa 12, kolme sarjaa vuorotellen

Varpaat tankoon 3 x 12 (siis tangosta roikkuen, jalat nousee sinne tankoon. Tai tarkoitus olisi, että ne nousee. Ei noussut, mut nostin sen verran kun nousi ja ehkä joskus vielä varpaat osuu sinne tankoon!)

Sivulankkudippi 2 x 15/puoli

TRX-rutistus 3 x 12 niin, että lankusta mennään "puolikäsilläseisontaan" eli pää alaspäin, selkä pystysuorassa, jalat vaakatasossa.

Selän ojennus laitteessa 3 x 15

Sit jäähdyttely ja venyttelyt.

Olen pitkään tehnyt salilla patteriharjoittelua (tosin nyt en ole aikoihin käynyt salilla). Nyt halusin jotain erilaista ja niinpä yhdistin samaan patteriin saman lihasryhmän treenin, yleensä olen tehnyt "oikeaoppisesti" erinlihasryhmää esim. reidet ja rinta, pakarat ja ojentaja, rinta ja hauis.. Tuo uusi systeemi teki kivan poltteen aina lihaksiin, tykkäsin.

sokeriton elämä vai kohtuukäyttö?

Äh, miten pienistä asioista voikaan tehdä niin vaikeita..?! En osaa päättää millaista elämää eläisin. Perhe-elämää? Kyllä kiitos. Liikunnallista elämää? Jes. Terveellistä elämää? Kelpaa. Julkkiselämää? Ei, en halua. Sokeritonta elämää? Ööööh.. En tiedä.

Sokeriton elämä vaikuttaa hulluttelulta, johon osa ihmisistä on tässä fitness-hysteriassa syöksynyt. Mutta samalla se tavallaan lupailee ratkaisua mun pitkäaikaiseen ongelmaan, joten vähän sokerittomuus kuitenkin kiinnostaisi.

Joka päivä törmään jossain johonkin sokerittomuutta käsittelevään kirjaan, tv-ohjelmaan, lehtiartikkeliin, facebook-statukseen tai blogipostaukseen. Aina tulee sellainen olo, että joo-o, sokerittomuus on ratkaisu mun karkinhimoon. Ensimmäiset kolme viikkoa tulee olemaan vaikeita, mutta sitten sokerikoukku helpottaa ja pääsen vihdoin eroon tästä ärsyttävästä himosta.

Mutta sitten alan miettiä mitä se sokerittomuus oikeasti merkitsisi. Se merkitsisi luopumista todella monesta asiasta. Esimerkiksi palautusjuomasta, joka ei tietenkään ole välttämättömyys elämässä, mutta helpottaa kummasti silloin kun ei heti pääse ruokapöydän ääreen. Joutuisin tarkasti lukea jokaisen ostamani tuotteen ainesosaluettelon ja jättää hyllyyn esimerkiksi peston, leipäpaketit ja ketsupin. Ja proteiinipatukat, joista on tullut keskiviikkopäivieni pelastus. Kun on sauvakävelyohjaus klo 16-17 ja jumpparyhmät alkaen klo 19, ei välissä ehdi syödä kunnon ruokaa. Silloin proteiinipatukka + hedelmä vie nälän ja antaa energiaa, mutta ei paina vatsassa tunnilla hyppiessä.

Joutuisin myös kieltäytyä kaikista kahvipöytätarjottavista ystävien ja sukulaisten luona, kahvilakäynneilläkin pitäisi tyytyä tavalliseen tee- tai kahvikupposeen.

Monet ihmiset eivät voi allergioiden vuoksi syödä kyseisiä juttuja, mutta että ihan omasta päätöksestä rajoittaisin niin monia juttuja ruokavaliosta? Tuntuu hölmöltä idealta. Never!

Mutta sitten alan taas pohtia, että olisiko se nyt kuitenkaan niin paha hinta siitä, että pääsisi makeanhimosta eroon.. Ja sitten taas, onko se makeanhimo nyt kuitenkaan niin kamala juttu. Ehkä pitäisi vain kasvattaa itsekuria.

Ja toisaalta pian makeanhimo voi olla tiessään tai ainakin helpottanut. Univelkahan nimittäin kasvattaa makeanhimoa. Samoin stressi, jota myönnän kokevani aika paljon kun yritän yhdistää kotiäitiyden ja työt ja unohdan vapaa-ajan. Ei mene kauaakaan siihen, että saan taas nukkua parempia öitä. Ei menee montaakaan vuotta niin minulla on työaika jolloin keskityn töihin ja vapaa-aika, jolloin olen lasten kanssa ja teen omia hommia. Ja kun stressiä on vähemmän ja unta enemmän, makeanhimo pienenee. Eikö? Näin aion uskotella itselleni, älkää tulko murskaamaan mun unelmia. (Tiedän, siitä se stressi vasta alkaa kun yrittää yhdistää "ihan oikean" työelämän ja perhe-elämän. Hysss, älkää kertoko ettei mun illuusio mene rikki!)

Eli jatkan makeanhimon kanssa taistelua ja odotan helpompaa elämänvaihetta? Vai annanko sokerittomuudelle kuitenkin mahdollisuuden? Tässä blogipostauksessa ei ollut päätä eikä häntää, koska ei niitä ole näissä ajatuksissakaan. Jos teillä on viisaita sanoja tai arvokkaita kokemuksia aiheesta sokerittomuus ja makeanhimo, jakakaa ne kommenttiboksissa.

hyppy syvään päähän.

Olen aina ollut murehtija ja Worst Case Scenario-tyyppi. Nämä pelot ja murheet eivät edes ole mitään todennäköisiä juttuja vaan jotain ihan satunnaisia juttuja. Onneksi(?) arjessa en ole pelokas enkä äitinäkään ole mikään ylisuojelevainen hössö.

Tässä muutama esimerkki mun Worst Case Scenario-ajattelusta:

Muistikuvani ala-asteen diskosta on tämä: seisomme isossa ringissä tanssimassa, reput/laukut ovat ringin keskellä. En voi nauttia täysillä, sillä murehdin koko ajan että mitä jos joku kuitenkin varastaa minun tai ystäväni repun tai vie jotain sieltä.

Mökkireissulla kun lähdemme kalaan, minä murehdin miten kissamme pärjää mökissä. Mitä jos tulee tulipalo? Tai ampiainen pistää kissaa? Tai me hukutaan, mitä kissalle sitten käy?

Ei siis mitenkään järjellisiä pelkoja, mutta jotain kummituksia jotka aina huhuilevat päässäni tietyissä tilanteissa.

Yksi tällainen tilanne on matkat. Kun reissu on varattu, alkaa hermoilu: mitä jos joku menee pieleen? Mitä jos mennään hotelliin eikä sitä olekaan olemassa ja ollaan ulkomailla ilman yösijaa? (Seikkailuhan se olisi, ei mikään katastrofi.) Miten kissa pärjää hoitajien kanssa? Mitä jos joku sairastuu? Mitä jos mitä jos mitä jos..

Tämä on ärsyttävää, sillä oikeastihan matkan varauksen jälkeen pitäisi olla onnellinen ja innoissaan. Varauksen jälkeen pitäisi lainata matkaoppaita ja tehdä reissusuunnitelmia. Ei murehtia.

Nyt on matka varattuna ~vain perheemme aikuisille jäsenille~ ja sehän lisää murehtimiskerrointa ainakin tsiljoonalla! Varsinkin, kun tämä on ensimmäinen matkamme ilman lapsia. Varsinkin, kun pienempi lapsemme ei ole vielä ollut yökylässä. Varsinkin, kun minä vielä imetän. Huhhuu, matkaan ei ole kovin kauan aikaa (pari kuukautta) ja muuttujia on paljon. Stressattavaa, murehdittavaa, pelättävää riittää.

Mutta.. Olen kyllästynyt murehtimaan ja märehtimään, joten nyt aion tehdä jotain hurjaa. Aion vetää syvään henkeä, ottaa nenästä kiinni ja hypätä rohkeasti altaan syvään päähän. Tällä kertaa aion uskaltaa luottaa, että kaikki menee hyvin. Sillä kaikki menee hyvin. Ja jos ei mene, siitäkin selvitään.

Yksi asia, jonka olen murehtimisesta oppinut on tämä: murehtiminen ei auta. Vaikka kuinka murehtisin ja pelkäisin esimerkiksi paljon autoilevan mieheni ajavan kolarin, se ei estäisi häntä ajamasta kolaria. Joten miksi murehtia turhaan? Miksi en nauttisi elämästäni (joka on mahtava!) enkä tuhlaisi aikaani turhaan murehtimiseen. Ja miksi en luottaisi siihen, että vastoinkäymisistäkin selvitään.

ps. Kuopusta odottaessani murehdin yhtä asiaa ja avauduin siitä monelle ystävällekin. "Älä sellaista murehdi, ei noin käy!", oli kaikkien reaktio. Ja arvatkaas mitä.. Kävi juuri niin kuin pelkäsin! Hetken se tuntui suunnilleen maailmanlopulta, mutta sitten vedettiin henkeä ja jatkettiin suunnitelman A mukaan. Eli murehtiminen olikin aivan turhaa.


Don't worry, be happy!

Mahtavaa uutta viikkoa!

paha olo karkista.

Välillä tuntuu, että taisteluni karkkiaddiktiota vastaan ei etene lainkaan. Nimimerkki Mieheni osti minulle PUOLEN KILON irtokarkkipussin ja se on nyt tyhjä. Söin siitä suurimman osan, pidin pienen tauon kun tuli paha olo, mutta olon helpotuttua jatkoin syömistä. Nyt on hel***in paha olo. Ja ekaa kertaa aikoihin myös morkkis karkkien syömisestä. Mietin vain että tyhmätyhmätyhmä minä, onko pakko syödä jotain joka tekee mulle niin monella tavalla pahaa..

Mutta liika ankaruus ei ole toimiva ratkaisu. Tämä oli virhe, mutta virheistä oppii. Tämä oli repsahdus, mutta repsahduksesta noustaan. Tämä ei todellakaan ollut maailmanloppu ja paha olo häviää aamuun mennessä. Tätä hoen nyt itselleni ja muistutan itseäni myös aamupäivän baby steps-ajattelusta.

Aamupäivällä mietin nimittäin sellaista, että tuntuu kuin elämäntapani ei muuttuisi ollenkaan terveellisempään suuntaan. Mutta kun sitten tarkastelen ruokavaliotani nyt ja viisi, tai vaikkapa kolme, vuotta sitten niin muutos on aika hurja. Silloin söin paljon ruokia, joita en nykyisin enää voisi kuvitellakaan syöväni (esim. pakastepizza), herkuttelin paaaaljon nykyistä enemmän, söin kasviksia vähemmän, söin hedelmiä vähemmän ja niin edelleen. Ruokavalioni on muuttunut tosi paljon parempaan suuntaan, pienin, hitain askelin. Vauvan askelin.

Nykyisin pystyn kuvitella sen ajan, kun en enää tarvitse viikonlopun karkkipussia. Kun herkuksi riittää hyvä ruoka ja ehkä pari palaa raakasuklaata tai makea jälkkäri. Kun en enää tarvitse makeaa naposteltavaa. Ja tämä on jo aika suuri edistysaskel, sillä en ole edes halunnut ottaa täydellistä eroa karkeista. Nyt ajattelen jo niin, että en tarvitse karkkeja ja haaveilen aidosti, oikeasti karkittomasta elämästä. En kuitenkaan aio enää tehdä samaa virhettä kuin noin tuhat kertaa aiemmin eli repäistä äkkiä itseni eroon karkista. Haluan muutoksesta pysyvän, joten jatkan etenemistä vauvan askelin. Otan horjuvia, pieniä, vähän kokeilevia askelia, mutta pääsen eteenpäin. Tulen pyllähtämään vielä monesti, mutta joka kerta nousen sitkeästi ylös ja jatkan taapertamista kohti karkitonta elämää.

pastamahaa ja migreenipäätä.

Mulla iski maanantaiaamuna inhottava migreenikohtaus, joka sumensi lähes koko näkökentän. Onneksi tilanne helpottui, kun olin napsinut kourallisen lääkkeitä. Pieni päänsärky jäi kuitenkin koko päiväksi, joten en päässyt viikon ainoalle harrastustunnilleni eli tankoilemaan. Harmillista! Ja jotenkin huvittavaa tässä oli se, että pystyin kuitenkin ohjata omat tuntini, sillä ne olivat rauhallisia temmoltaan (tasapainoilu iäkkäille ja keppijumppa).

Mitä vanhemmaksi tulen (voiko näin sanoa alle 30-vuotiaana?), sitä enemmän huomaan migreenikohtauksen aikana erilaisia oireita. Esimerkiksi eilen tunsin kuinka aivot raksutti tooodella hitaalla. Poskia pisteli ja ne puutuivat. Makeanhimo vaivasi koko ajan (kuten tavallisesti, mutta eri tavalla kuin tavallisesti) ja tuntui kuin kylläisyyskeskuksessa olisi jotain häikkää, nälkä oli koko ajan. Ja koko ajan oli sellainen outo, erilainen fiilis.

No, ehkä osa jutuista johtui myös lääkemäärästä? Mutta jos teillä on migreeniä ja outoja oireita, kuulisin niistä mielelläni!

Migreenistä huolimatta oli tosi mukava päivä. Iltapalaväsymystä torjumaan tein iloisen välipalan.



Ja kun kerran en päässyt sisätiloihin tankotemppuilemaan, päätettiin nauttia kauniista ulkoilmasta. Lähdettiin puolukkaretkelle läheiselle suolle. Siellä oli tosi kaunista, taas kerran.



Niistä puolukoista syntyi puoluffee-torttu (vai kakku? vai piiras?) mummon synttäreiden kunniaksi. Ihan superherkullista ja superhelppoa.



Ja kun olin syönyt päivän aikana "hieman" puoluffeeta sekä melko suuren annoksen pestopastaa, mahani muistutti taas raskausmahaa.



Nyt olisikin ehkä taas aika kiinnittää enemmän huomiota ruoan laatuun ja määräänkin. Viime aikoina ruokailut ovat olleet vähän epäsäännöllisiä eikä silloin aina malta tehdä viisaita valintoja.. Samoin voisin taas vähän ahkerammin liikkua itse, kun viime viikkoina omat treenit ovat jääneet jumppien suunnittelun ja ohjausten varjoon. En muista koska olen viimeksi käynyt kunnolla salilla, olisi ehkä jo aika taas vahvistaa lihaskuntoa punttitreenin avulla..

Huomenna luvassa taas sauvakävelyä, tehokas puolituntinen hikitreeni ja kehonhallinta/core-tunti. Jee!

paluu lohtusyöjäksi eli syöksy karkkipussille.

Mulla on ollut henkisesti aika rankka viikko. Ei mitään kovin dramaattista tai suurta, mutta paljon pieniä asioita.

Syksyn jumpat alkoivat ja vaikka se on toooosi toooosi toooosi kiva juttu, ekat viikot ovat aika raastavia. Miksi? Muun muassa siksi, että..
- uudet ryhmät jännittävät aina (onko oikeat tyypit löytäneet oikeille tunneille vai onko tehojumppaajat kevyellä tunnilla 65+ -väen ja aloittelijoiden kanssa seassa jne.) Nyt oli kyllä pääosin ihan oikeat tyypit oikeilla tunneilla ja ihania jumppaajia. <3 - Tällä kertaa oli myös joka ilta uusi "estradi" eli uusi paikka, uusi avain, uudet valokatkaisijat, uudet ilmastointijutut, uudet kaikki. - Oli myös uudet laitteet, vinkuva mikki ja häikkää ottava musiikkilaite. - Paljon muistettavaa kun on monen jumpan liikkeet ja ohjelmat, paljon "ylimääräistä" pikkujuttua jne. Tällaiset jutut on stressaavalle ihmiselle aika väsyttäviä. Jumpan ohjaaminen on fyysisesti rankkaa, mutta myös henkisesti. Koko ajan mietit sataa asiaa, yrität univelkaisenakin pysyä skarppina ja olet tuntosarvet ojossa: onko jumppaajat tyytyväisiä vai pitääkö jotain muuttaa kesken tunnin? Entä seuraavaksi tunniksi? Näin kauden alussa saa myös paljon palautetta tunneista. Tosi paljon tuli kiitosta ja positiivista kommenttia, mikä ilahduttaa aina. Oikeaa rakentavaa kritiikkiä otan mielelläni vastaan, sillä ainahan ammattitaitoa voi hioa. On kuitenkin myös paljon mielipideasioita, joiden vatvominen ei oikeastaan auta minua tai jumppaajia. Kuulin muun muassa että musiikki on liian lujalla ja liian hiljaisella - samassa jumpassa. Toisessa jumpassa se oli yhden mielestä aivan vääränlaista ja kolmas kommentoi ettei musiikkia olisi pitänyt olla lainkaan. Ja nyt ei puhuta rauhallisesta joogatunnista tms. vaan keppijumpasta. Lisäksi sain kuulla aika ahdistavaa sanankäyttöä ja huorittelua korjattuani yhdellä asiallisella lauseella, muiden jumppaajien huomaamatta erään jumppaajan virheellistä ja nivelet hajottavaa tekniikkaa. Perjantai-illan vietin oikein hyvässä seurassa, villasukkaa neuloen. Samalla nautin maltillisesti viiniä sekä mahan täydeltä herkullista ruokaa. Virkistävä ja ihana ilta, mutta sielläkin sain muistutuksen jumppaohjaajan työn vaikeudesta: yksi kritisoi jumppaohjaajaa siitä, että koko ajan on juomataukoja ja toinen oli sitä mieltä, että niitä onkin hyvä olla paljon. Tosiaan, yksi tyyli ei voi miellyttää kaikkia ja se on välillä raskasta hyväksyä. Tänään pidin muodostelmaluistelijoille luento+treeni-kombon aiheesta core ja kehonhallinta. Tykkään tuollaisesta työstä kovasti, mutta aina siinä joutuu vähän epämukavuusalueelle kun ei vielä ole rutiinia tuollaisesta (tai riittävää itseluottamusta). Lisätään tähän lasten huonouninen viikko ja eräs aika harmillinen juttu läheisessä ihmissuhteessa niin olin valmis ottamaan taas askeleen (tai kymmenen) taaksepäin. Tarkoittaa sitä, että menin kauppaan, mätin irtokarkkeja pussiin 434 gramman edestä ja vedin ne illalla ahdistukseen ja väsymykseen, nälkään ja vitutukseen. Auttoiko? No ei. Tuliko parempi olo? No ei, vaan pahempi. Opinko tästä? No en varmaan. Paljon paremmin tuntuu auttavan neulominen sekä omppujen pilkkominen ja soseeksi keittäminen. Rauhoittavaa, yksinkertaista puuhaa ja samalla aivot saavat rauhassa käydä ylikierroksilla, analysoida, vatvoa, sauhuta ja lopulta rauhoittua. Voi kun muistaisin tämän jatkossa enkä aina tiukan paikan tullen palaisi karkkipussille. Karkkipussi ei ole ystävä. Mutta miksi se on niin vaikea käsittää..?! (Niin, ystävä.. Mä olen myös tosi huono soittamaan ystäville tiukan paikan tullen. Ehkä sitä pitäisi harjoitella? Ehkä ystävän kanssa asioista jutteleminen auttaisi paremmin kuin karkkipussin tyhjentäminen.)

Mut nyt hetkeksi vielä omppujen pariin. Sen jälkeen pääsen taas uuden iltarutiinini pariin: piikkimatto ja pari sivua kirjaa ennen nukkumaanmenoa. Eräänä iltana olin kyllä nukahtanutkin piikkimatolle!

(pssst. En tiedä korostinko sitä vielä tarpeeksi, mutta tästä narinasta huolimatta tykkään työstäni ja ohjaamisesta todella paljon.)

(pssst2. Toivottavasti teksti näyttää vain minulla yhdeltä pitkältä pötköltä ja kappalejaot näkyvät teillä. Jos eivät näy, pahoittelen! En saanut asiaa korjattua.)

raakasuklaakokeilu 2.0.

Kokeilin noin puolitoista vuotta sitten raakasuklaan tekoa (siitä voit lukea täältä: ) eikä raakasuklaa oikein hurmannut mua.

Vähän aikaa sitten ostin valmista raakasuklaata (CoCoVin minttusuklaa) ja se oli ihan hyvää. Siitä heräsi ajatus kokeilla raakasuklaan tekoa uudelleen, koska mulla oli edelleen suklaapakkaus kaapissa. Tänään ostin sitten kaakaovoita ja chiliä ja ryhdyin puuhaan.

Kuinka helppoa se olikaan! Sulatin kaakaovoin vesihauteessa, sekoitin sen kaakaojauheeseen, maustoin sen tilkkasella hunajaa ja jaoin kahteen kulhoon. Toiseen lisäsin minttuaromia (tää ei nyt varmaan ollut sen oikea nimi) ja kaakaonibsejä, toiseen chilin palasia. Sitten vaan lusikoin ne muotteihin ja hetkeksi pakkaseen.



Tähtisuklaa on chiliä, sydämenmuotoinen on "minttukrokantti" (kaakaonibseistä tulee kiva krokanttimainen koostumus). Hyvää oli, tällä kertaa maustaminen onnistui. Ja makeanhimo lähti helposti kahdella konvehdilla, olisi varmaan lähtenyt yhdelläkin. Oli kuitenkin pakko maistaa yksi kappale kumpaakin.

Aion todellakin tehdä näitä jatkossakin ja aloin jo suunnittelemaan erilaisia sekoituksia. Ainakin jotain marjaa voisi laittaa suklaan sekaan ja jossain näin raakasuklaata, johon oli upotettu lisäaineetonta lakritsia. Nammm!

vuoden paras teko.

Tein vuoden parhaan teon, itselleni. Lupasin huomenna alkavan jumppakauden kunniaksi pitää huolen kehostani ja mielestäni.

Olen todella taitava tekemään elämästä pelkkää stressaamista, suorittamista ja aikatauluttamista. En voi sietää pitkäkestoista oleskelua ja ajan tuhlaamista, joten yritän saada kaikki pienetkin hetket käytettyä hyväksi johonkin. Tosi hyvä piirre tiettyyn rajaan asti, mutta liika on liikaa. Siinä vaiheessa kun ulkona vaunuja heijatessa käyn läpi mielessäni missä järjestyksessä teen päikkäriaikaan hoidettavat asiat (muun muassa niin, etten turhaan käytä aikaani huoneesta toiseen kulkiessa vaan suunnittelen reittini niin, että voin hyödyntää about kaikki askeleeni. Ja ei, emme asu valtavassa kartanossa), tiedän että suunnitelmallisuus ja aikataulutus ovat menneet liian pitkälle. Taas kerran.

Tämän lisäksi liikun lasteni kanssa aina jalan, koska mies tarvitsee autoa töissä. Lasten kanssa lähteminen venyy usein esimerkiksi kiukun tai kakan takia ja niinpä aina ja joka kerta on kiire. Ja koska vihaan myöhästymistä, stressaan koko matkan siitä, ehditäänkö nyt varmasti ajoissa (hups, oltiin kymmenen minuuttia etuajassa). Stressaan töitä ("oliko tämä juttu nyt ihan ok?", "vihaakohan kaikki mun jumppaa?", "mitä jos en muista/osaa/jne?"), stressaan parisuhdetta ("miksi toi on noin hiljainen, onko se ihan kyllästynyt muhun?", "miksi se hymyilee, mitä sillä nyt on mielessä, eihän se koskaan hymyile"), stressaan kasvatusasioita (kukapa ei), stressaan raha-asioita (kukapa ei), stressaan sitä kun remontti ja puutarhatyöt ei etene (elämä on nyt vähän täynnä muutakin), pahimmillaan stressaan kaikesta.

Ja sitten laiminlyön levon, ravinnon ja venyttelyt, hieronnan ja muut kehonhuoltotoimenpiteet.

Mutta näin ei tule jatkumaan. Jatkossa pidän huolen sekä kehoni että mieleni hyvinvoinnista entistä paremmin. Muun muassa näin:

- teen vapaa-ajalla asioita joista nautin (kirjaan tai sisustuslehteen uppoaminen, lasten kanssa leikkiminen pyykkivuoren unohtaen, iltatee ja keskustelu miehen kanssa, treffit ystävien kanssa, tankotanssi - valitettavasti vain kerran viikossa, nautinnolliset ateriat, viikonlopun kahvilakäynti tai namipussi, ilahduttavat tapahtumat kalenterissa - esimerkiksi ensi perjantain Viiniä & Villasukkia-ilta)
- en tee vapaa-ajallani aikaani tuhlaavia juttuja, joista en oikeasti nauti (kuten ei-ihan-parhaiden-blogien selailu: keskityn vain lemppareihini, tv:n "turha" katselu - urheilua ja pari laatusarjaa katson kyllä)
- en pode huonoa omatuntoa vaikken käytä kaikkea aikaani hyödyksi
- työnnän aktiivisesti pois mielestäni asiat, joita stressaan mutta joihin en voi vaikuttaa, muistan hengittää syvään ja miettiä, että oikeasti mun elämä ja mun stressinaiheet ovat tässä maailmassa aika mitättömiä. Jos mä mokaan töissä, se voi olla iso katastrofi minulle, mutta ei muille. Se ei hetkauta Putinia, ei vaikuta nälänhätään tai ebolan leviämiseen eikä muutenkaan ole niin kovin iso juttu.

Ja kehoa aion huoltaa näillä keinoilla:
- venyttely ja putkirullailu iltaisin



- hieronta säännöllisesti tai ainakin epäsäännöllisesti noin parin kuukauden välein
- yksi kunnon lepopäivä viikossa
- palautteleva uinti tai lenkki

- jooga
- riittävästi unta
- rauhoittuminen ennen nukkumaanmenoa: piikkimatto ja kirja
- laadukas ravinto (mutta myös rento suhtautuminen ruokaan ja herkutteluun)
- kompressiopöksyt ovat mietinnässä. Olen tykännyt paljon kompressiosäärystimistä, joten ehkä olisi hankittava myös ne trikoot?


(Kuvat blogin arkistoista kaivettuja.)

Haastan teidät kaikki mukaan tähän vuoden parhaaseen tekoon: pysähdy hetkeksi miettimään hyvinvointiasi. Onko kaikki hyvin? Oletko energinen, iloinen, onko mieli ja keho kevyet? Jos ei, mitä voisit tehdä toisin? Nukkua enemmän, liikkua eri tavalla, lopettaa dietti, opetella stressinhallintakeinoja? Omasta hyvinvoinnista on tärkeä pitää huolta, muista se!

Mukavaa sunnuntaita!
-S-

välipalavinkki.

Mulla oli eilen aivan kamala karkinhimo ja sen takia hurja kiukkukohtaus illalla. Aluksi puhisin itsekseni, sitten vedin lenkkarit jalkaan ja meinasin lähteä lähikauppaan karkkiostoksille. Jäinkin omaan pihaan viskomaan oksia, keppejä, kaarnanpaloja ja pikkukiviä. Helpotti kummasti!

Sitten palasin sisälle ja tein herkullista mustaviinimarjavaahtoa. Ohjeen olen joskus bongannut Ruoka-Pirkka-lehdestä, kiitos siis K-kaupoille tästä välipalaherkusta.

Tarvitset 5 dl vettä, 2 dl ruisjauhoja, 4 dl mustaviinimarjoja ja 3/4 dl sokeria (itse käytin intiaanisokeria)

Kiehauta vesi, kaada se kulhoon ja ripottele sekaan ruisjauhot samalla vatkaten. Anna jäähtyä. Minä nopeutin prosessia heittämällä metallisen kulhon kylmään veteen ja sekoitin koko ajan, jäätyikin aika nopeasti.

Vatkaa jäähtynyttä seosta sähkövatkaimella niin, että siitä tulee kuohkeaa ja väriltään vaaleaa. Lisää joukkoon sokeri ja survotut marjat, sekoita vielä.

Tosi hyvää maitolorauksen kanssa!



edit: pikaisella googletuksella löytyikin alkuperäinen ohje, se on täällä. Sieltä löytyy myös ravintosisältö. Myös blogitekstin kuva on lainattu kyseiseltä sivulta.

vohveli-ilta.

Hyvää nimipäivää minulle! Vietin sitä syömällä vohveleita iltapalaksi oman perheeni ja isovanhempien kanssa. Oikein mukava ilta ja eeeihän vohveleita oikeastaan lasketa herkuksi.. Tein niistä vielä himpun verran terveellisempiä käyttämällä ohrajauhoja.

Kävin tänään piiitkästä aikaa kokeilemassa Fit-tuntia, siis sellaista perinteistä jumppatuntia. Hauska kokemus! On kiva aina välillä olla jumpassa asiakkaana, saa hyvällä omatunnolla sählätä askelien kanssa ja muistaa taas millaista onkaan olla jumppaajana. Tänään oli kiva olla jumppaaja, sillä ohjaaja oli iloinen, selkeä ja informatiivinen.

Sain taas muistutuksen siitä, että taidan olla ihan hyvässä kunnossa. Jostai syystä en meinaa uskoa sitä, ehkä syy on tankotanssissa jossa olen liian heikko, liian kankea, liian kaikkea. Mutta tänään tein ihan tosissani, asenteella ja ajatuksella enkä silti hikoillut tai hengästynyt, lihaksissakin tuntui vain sellainen "juoksit lauantaina kympin ennätysvauhtia, vedit sunnuntaina piloxingin ja maanantaina suunnittelit jumppia kolmisen tuntia. Anna meidän levätä"-tuntemus. (Siis mitä, eikö teidän lihakset juttele teille?! Meillä on usein hyviä keskusteluja. ;D)

Huomenna aion antaa kropan ja mielen levätä. Enkä herkuttele yhtään.

herkkulakon eka viikko takana.

Aloitin viime viikolla herkkulakon, siitä lisää täällä: kg-lehti.fi/blogit/my-life-without-candy/lomadietti-ja-elama-sen-jalkeen/

Herkuttomuus alkoi tosi hyvin ja selvisin esimerkiksi yli 39 asteen kuumeesta herkutta. Urotyö!
Sitten tuli sunnuntai-ilta. Kävin ostamassa miehelle "palautumisherkut" kun hän oli tulossa kotiin Tour de Helsinki-pyöräilytapahtumasta (140 km). Itse olin piloxing-tunnin jälkeen nälkäinen ja vähän innostuin kaupassa.. Ostin siis jonkin sortin tv-mix pussin JA Fazerin sinisen suklaalevyn.

Puolustuksen puheenvuoro: tyyppi oli sentään polkenut Satanelkyt kilsaa!

Illalla Mies rouskutteli nameja sohvalla maaten ja mä kuuntelin sitä ihanaa karkkimussutusta. Ja mun niin teki mieli maistaa niitä. Mutta en maistanut!
Ennen kuin mies lopetti. Mutta kulhon pohjalle jäi vähän nameja ja ne mä söin. Suklaaseen en koskenutkaan!

Paitsi tänä iltana. Oli nälkä ja jääkaapissa suklaata. Huono yhdistelmä. Mutta: söin ehkä viisi tai kuusi palaa ja sitten lopetin. Eli itsekuria löytyy, ainakin vähän.