uudet säännöt.

Kuten edellisistä blogiteksteistä (ja blogin harvasta päivittymistiheydestä) on ehkä voinut päätellä, viime viikot ovat olleet hektisiä. Niin hektisiä, että jopa mun duracell-akku uhkasi tyhjentyä. Hämmentävää. Kun nauttii kaikesta mitä tekee, on vaikea käsittää että akkua täytyy silti ladata. Että ei voi paahtaa sata lasissa aamuseiskasta puoleen yöhön tai sen yli ja nukkua yöt pätkissä lasten heräillessä.

Kun sitten aamut alkoivat säännöllisesti ajatuksella "ei v****, taas uusi päivä", oli lyötävä jarru pohjaan. Oli taas kerran opeteltava hengittämään syvään ja rauhoittumaan, ei sääntäämään jokaiseen innostavaan puuhaan ja tarttumaan jokaiseen inspiroivaan ideaan. Mahtaville tarjouksillekin olen joutunut sanomaan "ei kiitos" ja "valitettavasti nyt ei onnistu". Huh, se tuntuu joka kerta yhtä kamalalta. Mutta joskus on pakko.

Mun aivot kävi sellaisilla ylikierroksilla, että päässä tuntui koko ajan huminaa, surinaa ja niin edelleen. Se syö keskittymiskyvyn ja kärsivällisyyden, muun muassa. Viikonloppuna pyhitin pari päivää levolle, esimerkiksi perjantaina torkuin sohvalla takkatulen rätinässä pari tuntia. Lauantaina kävin tekemässä rauhassa (ei siis "kiirekiirekiire,teeäkkiäettäpääsetjatkamaantöitätaiolemaanperheenkanssaäkkkiiii!!"-nauha päässä pyörien kuten yleensä) ja istuin vielä infrapunasaunassakin. Illalla tein vähän töitä, mutta ihan leppoisasti vaan, ja sitten menin ajoissa sänkyyn piikkimaton päälle köllimään ja kirjaa lukemaan. Pää onkin nyt ollut hiljaisempi, syke ja hengitystahti rauhallisemmat. Oi miten ihanaa!!

Eilen illalla meinasi taas iskeä stressi kaikista asioista, jotka odottavat tekemistä, joiden deadline lähestyy, jotka haluaisin tehdä ja niin edelleen. Pää surisi taas enkä osannut tehdä pientäkään päätöstä (varma merkki stressistä mulla). Unohdin työt suosiolla, käperryin sohvalle miehen kainaloon katsomaan Top Gearia ja söin kuulkaa vieraita varten ostetun keksipaketinkin!


Terkut sohvalta!

Mun on nyt pakko opetella ottamaan itselleni rauhoittumisaikaa. Mun on löydettävä liikunnan lisäksi muitakin rentoutumiskeinoja, sellaisia, joissa mieli ja kroppa saavat levätä. Lisäksi mun oli laadittava itselleni työ/vapaa-aikaa koskevat säännöt, koska silloin kun työstä tykkää ja toimisto on kotona, on työtä ja vapaa-aikaa tosi vaikea erottaa toisistaan.

Miksi? Siksi, että en ole kovin mukava äiti tai puoliso stressaantuneena. Siksi, että silloin en ole kovin hyvä ystävä tai viihdyttävää seuraa. Siksi, että en halua olla väsynyt ja ylikierroksilla. Siksi, että silloin liikunta ei ole niin hauskaa kuin yleensä eikä kunto kehity. Ja myös siksi, että hyvinvointi-/terveys-/liikunta-alalla työskennellessä haluan olla esimerkkinä asiakkailleni ja muillekin ihmisille. Parin tunnin yöunilla, turbonappi pohjassa koko päivän tohottaessa en todellakaan ole hyvä esimerkki, paitsi varoittava sellainen. Ja siksi, että pidän töistäni todella paljon ja haluan tehdä niitä jatkossakin. Jos jatkan näin, olen jossain välissä syvässä suossa nimeltä Uupumus. Sinne en halua, joten nyt oli toimittava.

Niinpä laadin itselleni säännöt.

Ne ovat tässä:
- en lue sähköpostia/facebookin inbox-viestejä tms. lasten kanssa ollessani (Jos leikkivät rauhassa keskenään eivätkä tarvitse mua, sitten saan hoitaa kiireisen asian.)
- en lue sähköpostia/facebookin inbox-viestejä klo 21 jälkeen illalla. Enkä käytä SoMeakaan tuon aikarajan jälkeen.
- työnteko on lopetettava tavallisesti klo 22 mennessä, poikkeuksia voi olla silloin tällöin
- sängyssä on oltava 22.30, jotta on aikaa rauhoittua ennen nukkumaanmenoa
- pidän joka päivä vähintään 15 minuutin rauhoittumistauon, mielellään iltapäivällä (Tänään yritin tätä kun kerrankin kumpikin lapsi oli päiväunilla, mutta teemukillinen kesti vain kuuden minuutin ajan. Sitten aloin jo touhottaa töitä.)
- pidän yhden totaalivapaapäivän viikossa: ei töitä, ei opiskelua, ei mitään niihin liittyvää (tai jos ihan vähän kuitenkin?)
- etsin rauhoittumis-/rentoutumiskeinoja ja käytän niitä säännöllisesti

Tämä viimeinen kohta on ehkä kinkkisin. Kun.. No.. Joka kerta joogatessa huomaan, kuinka hyvää se tekisi mulle. Mutta kun se on niin hidasta ja tylsää! Koko tunnin vilkuilen kelloa ja mietin, onko vielä kauan jäljellä. Ja ajatus karkaa noin sekuntin välein uuteen asiaan, hirveän raskasta koittaa keskittyä vain hengitykseensä. Ja pahinta on se, kun tulee hyviä ajatuksia ja haluaisin kirjoittaa ne ylös ja sitten kuuluu opettajan ääni, joka kehottaa päästämään irti päähän tulevista ajatuksista. Eiii, en halua!!

Joskus olen huomannut, että joksu ja uinti ovat mukavan meditatiivisia, rentouttavia ja rauhoittavia lajeja. Mutta ylikierroksilla käydessä on vain yksi vaihde: "täysii!". Ei hyvä.

Käsityöt? Eiih. Toimii hyvässä seurassa eli meidän kerran kuukaudessa kokoontuvassa Viiniä&Villasukkia-illassa, mutta ei muuten. Ja ne V&V-illassa neulotut silmukatkin joudun useimmiten purkamaan (ihan vaan kun en keskity tekemiseen vaan höpöttämiseen).

Kirjoja luen iltaisin, mutta ylikierroksilla niihinkin on vaikea keskittyä.


Venyttely olisi ihan hyvä juttu.


Ja rauhallinen luontoretkeily. Jos malttaisi rauhoittua.

Kun en muuta enää keksinyt, marssin tänään Prismaan ja ostin itselleni palapelin. Nyt on 1500 palan edestä rauhoittumismahdollisuutta. Edellisestä palapelistä onkin aikaa, sillä kokosin sellaista viimeksi raskausajan vuodelevossa johon taisin joutua kun en, kas kummaa, malttanut kuunnella kroppani viestejä, rauhoittua ja levätä välillä. Vielä mä sen opin!

Olen nauttinut kummankin lapsen raskausajasta, mutta ihan kamalasti en kaipaa sitä aikaa kun tuijotin vuorotellen tätä..



.. ja tätä.

(Siis oikeasti.. Huoneessa pelkkä tikittävä kello ja päässä ajatus "älä synny vielä, älä kiltti synny vielä!". Hajottavaa, mutta myös opettavaista.)

Kroppa ja mieli tarvitsee rauhoittumista ja se on nyt opeteltava. Tai se kannnattaa opetella nyt, sillä myöhemmin voi olla liian myöhäistä.



Rauhaa ja rakkautta ja kaikkea.
-S-

ps. Joku saattaa nyt miettiä, että eikö tämän tyyppinen teksi ole ollut joskus aiemminkin..? No, mitäpä mä kerrasta oppisin.. Kaikki uudet taidot vaativat toistoja, myös rauhoittumisen opettelu. ;)

kiireestä.

Viime aikoina on puhuttu mediassa paljon kiireestä. Tai ehkä kaikki aiheeseen liittyvä vaan osuu silmään? Viimeksi eilen luin Hesarin netistä kirjoitusta otsikolla Kaikilla on niin kamala kiire. Tunsin taas omantunnon pistoksen.

Kiire, se on tuttu tunne. Ärsyttävä tunne! Joskus oikein raivostuttaa ihmiset, jotka hokevat sitä vaikuttaakseen tärkeiltä. Tuntuu, että joillekin kiire on statussymboli. Tai ehkä joku aikuisuuden leima? Vaikka oikeasti kiireiset ihmiset puhuvat ehkä kiireestään siksi, että se on iso osa elämää. Siksi mäkin siitä puhun. Puhun kiireestä, koska haluan sillä selittää miksi en ehdi tavata ystäviä. Tai miksi en taas ole kuukausiin käynyt kampaajalla. Tai miksi en lakkaa kynsiä, harjaa hiuksia tai ompele takista lähtenyttä nappia.

Kun on niin kiire.

Olen väsynyt kiireeseen ja siksi olen pohtinut miten siitä pääsisi eroon. En ole keksinyt ratkaisua. Jostain pitäisi luopua, mutta mistä? En voi luopua työstäni ("ootte maksanut näistä jumpista, mutta niitä ei nyt pidetäkään kun väsyin kiireeseen ja alan taas täyspäiväiseksi kotiäidiksi."), eikä mieskään voi vähentää työtunteja tai -päiviä: toimisto on pidettävä viitenä päivänä viikossa auki, näytöt on pidettävä sununtaisin ja iltaisinkin on oltava käytettävissä, kun kaikki eivät pääse päivisin hoitamaan asuntoasioita. Ruoanlaitosta yritin vähän luopua hyväksymällä muutamia eineksiä ruokapöytäämme, mutta ei ne oikein maistu. Ja oma stressiin ja kiireeseen reagoiva mahani ei tykännyt einesruoasta yhtään. Omasta treenaamisesta olen harkinnut luopumista, mutta tiedän maanantaisen 1,5-tuntisen tankotanssitunnin olevan niin tärkeä ja rakas ja mieluisa harrastus, ettei oikeasti kukaan perheessä hyötyisi siitä että lopettaisin sen. Kotitöihin käytettävää aikaa olen jo vähentänyt, tervetuloa vaan meille kylään pienten kivien ja isojen pölypallojen keskelle. Ja olen ihan vakavissani ehdottanut miehelle kerrostaloasuntoon muuttoa, jolloin ei olisi pihatöitä ja siivouskin kävisi toivottavasti nopeammin. Vielä ei kuitenkaan haluta luopua meille rakkaasta kodista.

Meillä vaihdetaan kotona olijaa suunnilleen ulko-ovella: kun mies tulee töistä, minä lähden töihin. Erityisesti keskiviikkoisin tämä tuntuu vähän kurjalta, kun autoa jumppasalin eteen parkkeeratessa näen perheen ulkoilemassa puistossa. Joka keskiviikko tulee paha mieli, koska meillä tuollainen koko perheen ulkoilu ei tavallisesti ole viikolla mahdollista.

Kiireen vuoksi en ole suunnitellut joulua vielä yhtään. En ehdi katsoa telkkaria, en ehdi lukea. En ehdi venytellä, en jutella kavereiden kanssa puhelimessa tai treffata. En ehdi enkä saa nukkua riittävästi. Blogiakaan en ehdi kovin usein päivittää, joten sitäkään en voi syyttää ajanpuutteesta. Olen mielestäni melko tehokas ajankäyttäjä, mutta nyt on vaan kädet niin täynnä puuhaa että olen neuvoton.

Niinpä olen hyväksynyt kiireen ja päättänyt keskittyä siihen, miten kiireestä voi selviytyä kunnialla. Tässä muutama hyväksi todettu vinkki:
- pyri piilottamaan kiire lapsilta. Lasten kuuluu nauttia lapsuudesta ilman kiireen tuntua, joten vältän kiireen tuntua arjessa. Vaikeaa, mutta mahdollista. Sitä paitsi, vanhempi lapsi iskee jarrut päälle heti kun häntä hoputtaa, joten asiat tapahtuvat nopeammin kun esittää ettei kello tikitä koko ajan vaativasti, hoputtavasti.

- keskity hyvään. Joo, on kiire. MUTTA: on kiire, koska on töitä. Mahtavaa, että on töitä. On kiire, koska on lapset. Ihaninta maailmassa että on lapset. On kiire, koska koti vaatii siivousta, haravointia jne. Onnea on ihana koti. On kiire eikä ehdi istua alas. Hienoa, sillä istuminenhan on pahasta. Asioissa on aina myös hyvää, keskity siihen.

- hengitä. Kun kalenteri on täynnä, stressikäyräni nousee. Nykyisin osaan onneksi pysähtyä hetkeksi hengittämään syvään, jolloin sydämen syke hidastuu ja stressi tuntuu laantuvan ainakin hieman.

- pysähdy. Viimeksi tänään tein kiireellä kaikenlaista isomman lapsen ollessa kerhossa ja pienemmän yrittäessä nukkua päiväunia. Sitten tuli kiire hakea lapsi kerhosta. Kerhon eteisessä toinen äiti kysyi onko meillä kiire kotiin. Ei, vastasin. "Kun sä vaikutat siltä", hän totesti. (KIIIITOS tästä kommentista!) Niin vaikutinkin, koska kiire jäi päälle. Kun sitten joku huomautti siitä, tajusin pysähtyä: hei, nyt ei olekaan kiire. Nyt saa hidastaa hetkeksi. Itse ei aina tajua sitä.

- nauti. Vielä kuukausi sitten pohdin syyllisyyttä siitä, jos tein jotain "ei-hyödyllistä". Siis jos istuin syömässä iltapalaa rauhassa vaikka lehteä lukien ("pitäisi varmaan suunnitella samalla seuraavia jumppia) tai menin tankotreeneihin ("olisiko sittenkin pitänyt jäädä kotiin lasten ja miehen seuraksi? Ja ne pyykitkin odottaa.."). Nykyisin ymmärrän, että tällaiset hetket on tärkeitä, ne lataa akkuja. Mutta lataus ei toimi, jos potee huonoa omaatuntoa tai syyllisyyttä. Niinpä nykyisin nautin näistä hetkistä ja väännän kriittiset äänet päässäni äänettömälle.

- aikatauluta. Kuten jo mainitsin, olen mielestäni aika taitava ajankäyttäjä. Kalenteri onkin koko ajan käytössä ja täynnä merkintöjä. Nyt olen alkanut aikatauluttamaan myös niitä "ei-hyödyllisiä" juttuja. Saatan vetää illan kohdalle viivan: ei töitä, ei kotitöitä. Venyttele, rauhoitu, hengitä. Odotan myös tulevaa lauantaita, sillä silloin on meidän perheen Älä tee mitään-päivä. Kaikkea mieluisaa saa tehdä, joten ehkä leivomme, pelaamme lautapelejä, käymme puistossa ja luemme kirjoja majassa. Sen sijaan kaikki "pitäisi"-jutut ovat silloin kiellettyjä. Ihan mahtavaa.



Tämä kiireinen elämänvaihe näkyy myös karkinhimossani. Jos en ehdi syödä kunnolla (näin tapahtuu onneksi nykyisin todella harvoin), makeanhimo on kamala ja sitten tulee koko ilta napsittua kaikenlaista mitä nyt kaapeista sattuu löytämään. Esimerkiksi paketillisen rusinoita. Jos taas en nuku riittävästi, on himo nopeisiin hiilihydraatteihin ("croissantia! pullaa! leivosta!) ja pimeyshän tekee minusta suklaanhimoisen. Ja jos en pariin päivään ehdi istua hetkeksikään sohvalle, alan himoita pussillista karkkia. Namipussi symboloi minulle rauhaa ja rentoutumista, sitä, että voi hetken istua ja hengähtää, lukea vaikka kirjaa.

En rakasta kiirettä, mutta rakastan elämääni. Rakastan sitä, että minulla on rakkaat lapset, rakas mies, rakas kissa, rakas koti, rakas harrastus, rakas työ. Ja koska elämä ei koskaan voi olla täydellistä, on rakkaalla elämällä haittapuoli. Siis kiire. Se täytyy vaan hyväksyä ja siitä täytyy selviytyä. Usein mietin sitä, että kymmenen vuoden päästä on jo ihan erilaista. Silloin ei todennäköisesti ole enää rakasta kissaa eivätkä lapset enää kaipaa äidin jatkuvaa seuraaa. Lasten kasvaessa siivottavaakaan ei (ehkä?) ole ihan niin paljoa ja aionpa valjastaa heidät kotitöiden lisäksi myös puutarhahommiin apulaiseksi. Epäilen, etten enää neljäkymppisenä jatka tankotanssiharrastusta, vaikka toisaalta.. Miksipä ei. Elämä on siis nyt kiireistä, mutta myös ihanaa. Ehkä myöhemmin muistelen näitä kaaosvuosia elämäni parhaimpina. Siksi aion nauttia tästä(kin) elämänvaiheesta, kiireestä huolimatta.

hyvän olon marraskuu.

Eilen illalla totesin miehelleni, että mun on tehtävä jotain mun hyvinvoinnille. Ei sillä, että olisin jotenkin superpahoinvoiva, vaan siksi että voisin tehdä asiat vielä paremmin. Syön mitä sattuu ja kärsin sitten nuhjuisesta olosta, nukun liian vähän ja stressaan (aivan turhaan) liian paljon liian monista asioista. Osaan myös taitavasti syyllistää itseni "omasta ajasta", siis esimerkiksi töiden tekemisestä. Haluan olla iloinen ja energinen, säteillä hyvää oloa ja niin edelleen. (Etenkin kun toivon, että joskus tulevaisuudessa saan entistä enemmän tehdä työtä, jossa autan muita löytämään hyvän olon liikunnasta ja terveellisestä ruokavaliosta.)

Tänään mun silmiin sitten osui MeNaiset Sportin kannesta teksti "52 x kampita kaamos - liikunta, ravinto & hyvä mieli". Selasin mielenkiinnosta lehteä löytääkseni jutun ja juttuhan sopi tilanteeseeni aikalailla täydellisesti.



Jutussa on neljän viikon ajaksi joka päivälle joku energiavinkki. Ekalla viikolla teemana on rentoutuminen, toisella viikolla ruoka. Kolmas viikko keskittyy liikuntaan ja viimeisellä viikolla teemana on asenne. ("Viikon aikana löydät itsestäsi optimistin." Kuulostaa todella hyvältä!)

Mutta koska olen minä ja haluan tehdä asiat omalla tavallani (ja saada tuloksia nythetiäkkiävälittömästi), tein tämän jutun pohjalta oman Hyvän Olon Marraskuu-suunnitelmani.

Suunnitelmassani on monta osaa. Yksi osa on asiat, joita marraskuussa aion tehdä päivittäin/useamman kerran viikossa. Esimerkiksi sulkea digilaitteet viimeistään klo 22, tunti ennen nukkumaanmenoa. (Aion siis mennä myös ajoissa nukkumaan.) Aion välttää valitusta, nauttia hiljaisista hetkistä kynttilänvalossa ja tanssia villisti iloisen musiikin soidessa (kahden pienen seuralaisen kanssa).

Toinen osa on "lukujärjestys", jossa jokaiselle päivälle on oma tehtävä/teema. Maanantaiaamut aion aloittaa hengitysharjoituksella ja lisäksi päivän aikana pysähdyn miettimään mikä kaikki elämässäni onkaan hyvin. Tiistait on kehonhuoltopäiviä ja silloin on lupa nauttia elämästä, esimerkiksi lukea kirjaa sohvankulmassa lasten mentyä nukkumaan: ei "pitäisi siivota, tehdä töitä, kirjoittaa blogia, pestä pyykkiä...". Sunnuntaiden teema on ulkoilu (tavallista arkipuistoa jännittävämpi): metsäretki tms.

Lisäksi asetin jokaiselle viikolle tehtävän. Ensimmäisellä viikolla tehtäväni on luoda itselleni "hätävaratyyppinen positiivisuusasestus" (Elastisen termi) huonojen päivien varalta. Ajattelin kerätä iloisen musiikkilistan Spotifyhyn sekä puhelimeen erilaisia motivaatiolausahduksia. Niitä löytyy paljon hakusanoilla "motivational quotes", itse bongaan niitä erityisesti Lorna Jane-vaatemerkin instagram-tililtä (@lornajaneactive). Sieltä on myös nämä esimerkit:







Näiden kaikkien juttujen lisäksi aion marraskuussa muistaa juoda vettä ja pitää huolen myös riittävästä suolansaannista, etsiä vihersmoothiereseptejä ja surautella niitä välipalaksi, herkutella monipuolisesti kasviksilla ja herkutella raakasuklaalla.

Marraskuu kuulostaa mahtavalta, eikö vaan?! Ei yhtään pimeältä, kylmältä, sateiselta ja masentavalta vaan energiseltä, iloiselta, yltiöpositiiviselta ja sopivalla tavalla terveelliseltä. Raportoin täällä kuukauden etenemisestä ja kerron enemmän kuukauden suunnitelmista.

Suunnitelmista puheenollen: hetki sitten pähkäilin hakisinko yhteen koulutukseen. Hain - ja juuri äsken sain kutsun sinne! Tammikuusta alkaen kulutan siis taas koulunpenkkiä, en (onneksi?) kovin kauaa. Kerron tästä myöhemmin lisää.

Mahtavaa marraskuun alkua!

hymyilyttää.

Olen elänyt pitkään ankeaa väsysumumasennuskiukku-kautta, mutta nyt on muutosta ilmassa!

Olin torstaina aivan rättiväsynyt ja flunssainen, joten joudin perua illan tunnit ja chillailla lasten kanssa kotona. Jotain kummallistakin tapahtui, innostuin nimittäin askartelusta! Minä ja liima ei tulla toimeen, en osaa leikata siististi ja kaikki näprääminen on mun kömpelöille sormille turhan vaikeaa ja sähikäismielelle turhauttavaa. Mutta torstaina istuin pari tuntia keittiön pöydän ääressä ja tein hamahelmiaskarteluja ja -koruja. Googlettakaapa hamahelmet, kuvahaussa tulee vaikka millaisia makeita töitä vastaan!

Torstai-illan vietin sohvalla lukien, samoin meni perjantai: päivä chillaillen ja ilta lukien. Ja kas kummaa, lauantaina olin täynnä energiaa ja mikä parasta, flunssa tipotiessään!

Mun täytyisi välillä muistaa ladata pattereitani, myös ilman sairastelua.
Mutta kun maailmassa on niin paljon kaikkea kivaa, ettei meinaa ehtiä!

Nyt oon ihan sähköjänis, en malta odottaa että pääsen illalla ohjaamaan piloxing-tunnin ja sitten salille. Yksi jumppakin odottaa suunnittelua ja mulla on kaikkia hauskoja ideoita, hihihii. Teho30'-naiset, odottakaa vaan keskiviikkoa!

Olo tuntuu kymmenen kiloa kevyemmältä ja samalla siltä, että joku on nostanut painavan rinkan mun selästä. Olkapää vihottelee, pienempi lapsi huusi puolet yöstä ja aamu alkoi vanhemman lapsen oksentaessa meidän matolle ja mun tyynylle, mutta silti hymyilyttää. Pienet jutut ei nyt haittaa, niistä kyllä selvitään.

Muistakaa ihmiset ladata akkuja, se tekee ihmeen hyvää!
(En mä tätä kauaa muista, vaan ahnehdin taas hirveästi puuhaa ja unohdan levätä, alan hajamieliseksi, ärtyisäksi ja valittavaksi ämmäksi. Ja sitten sairastun, lepään ja saan taas energiaa. Mutta joskus mä vielä opin ja lepään ajoissa!)

kuinka puhut itsellesi?

Olen lukenut useita lehtiartikkeleita, joissa on annettu neuvo puhu itsellesi kuin puhuisit parhaalle ystävällesi.

Nyt muutaman päivän olen yrittänyt pitää tämän mielessäni, sillä olen tajunnut puhuvani itselleni todella paljon ja todella tylysti.

Koska tulin juuri tankotanssitreeneistä, esimerkkikikin tulee tankotanssimaailmasta.

Miten puhun jos tankotanssia harrastava ystäväni tai joku tankotreenikavereistani..

.. valittelee kuinka kankea on? Sanonko: "No ei susta ikinä notkeaa tuukaan, ihan tuhraan edes yrität"?

En. Vaan sanon, että pikkuhiljaa notkeus lisääntyy (eikä kaikkien tarvitse ollakaan yhtä venyviä ja vanuvia kuin supernotkeiden, tempuista saa hienoja muutenkin.)

.. päivittelee, ettei saa jotain temppua tehdyksi kun voimat ei riitä? Sanonko:

"Sä oot kyllä ihan h**vetin heikko, voi voi voi mikä surkimus"? En. Vaan sanon, että jokainen toisto vahvistaa ja sitä paitsi toi onkin tosi vaativa liike.

.. jos jollain on huono treenipäivä tai tankotaantuma (eli tututkin temput tuntuu vaikeilta)? Sanonko:

"Oikeasti.. Olet kyllä niin huono, että sun kannattais lopettaa koko laji"? No en todellakaan sano! Vaan kannustan ja yritän auttaa näkemään ne jutut, mitkä onnistuu.

.. jos joku onnistuu uudessa tempussa? Sanonko "No joo, toi onnistu mut muuten oot ollut tänään ihan paska"? Eeeeen sano vaan kehun ja iloitsen, taputan ja ehkä vähän riemunkiljaisen.

Niin.

Mutta itselleni puhun siellä treenisalilla noiden ekojen esimerkkien tavoin. Kerron olevani kankea, heikko, surkea, onnistun välillä tuurilla jossain tempussa. Ja kun fiilis laskee, alkaa peilikuvakin näyttää aivan karmaisevalta. Sitten tekeekin vain mieli lähteä kotiin syömään suklaata.

En puhu tällä tavalla itselleni vain tankoillessa vaan oikeastaan aina. Töissä olisin voinut tehdä jotain vielä paremmin ja ai että, jos teen jonkun pienen moan niin siitä kyllä muistutan itseäni kauan. Kotona voisin myös aina tehdä enemmän ja nopeammin ja tehokkaammin ja olla lasten kanssa vielä aktiivisemmin, innovatiivisemmin ja niin edelleen.

Arvatkaa meneekö touhu suorittamiseksi? Ja suorittaessa menee ilo tekemiseen. Ja kun kaikesta katoaa ilo ja pää täyttyy "olet paska, paska, paska ja mikset tehnyt tuotakin paremmin?!"-viestistä, tekee mieli nollata pää. Karkkiövereillä.

Siis, tästä lähtien puhun itselleni kuin parhaalle ystävälleni. Kannustaen, ymmärtävästi, kehuen. (Ystävät, toivottavasti puhun teille näin! Olette sen nimittäin ansainneet, ootte mahtavia.)

Jos tunnistatte itse tekevänne samaa, suosittelen teitäkin muuttamaan viestit hieman lempeämmiksi. Se tekee hyvää tässä suorituskeskeisessä maailmassa.

Peace. :D