paluu lohtusyöjäksi eli syöksy karkkipussille.

Mulla on ollut henkisesti aika rankka viikko. Ei mitään kovin dramaattista tai suurta, mutta paljon pieniä asioita.

Syksyn jumpat alkoivat ja vaikka se on toooosi toooosi toooosi kiva juttu, ekat viikot ovat aika raastavia. Miksi? Muun muassa siksi, että..
- uudet ryhmät jännittävät aina (onko oikeat tyypit löytäneet oikeille tunneille vai onko tehojumppaajat kevyellä tunnilla 65+ -väen ja aloittelijoiden kanssa seassa jne.) Nyt oli kyllä pääosin ihan oikeat tyypit oikeilla tunneilla ja ihania jumppaajia. <3 - Tällä kertaa oli myös joka ilta uusi "estradi" eli uusi paikka, uusi avain, uudet valokatkaisijat, uudet ilmastointijutut, uudet kaikki. - Oli myös uudet laitteet, vinkuva mikki ja häikkää ottava musiikkilaite. - Paljon muistettavaa kun on monen jumpan liikkeet ja ohjelmat, paljon "ylimääräistä" pikkujuttua jne. Tällaiset jutut on stressaavalle ihmiselle aika väsyttäviä. Jumpan ohjaaminen on fyysisesti rankkaa, mutta myös henkisesti. Koko ajan mietit sataa asiaa, yrität univelkaisenakin pysyä skarppina ja olet tuntosarvet ojossa: onko jumppaajat tyytyväisiä vai pitääkö jotain muuttaa kesken tunnin? Entä seuraavaksi tunniksi? Näin kauden alussa saa myös paljon palautetta tunneista. Tosi paljon tuli kiitosta ja positiivista kommenttia, mikä ilahduttaa aina. Oikeaa rakentavaa kritiikkiä otan mielelläni vastaan, sillä ainahan ammattitaitoa voi hioa. On kuitenkin myös paljon mielipideasioita, joiden vatvominen ei oikeastaan auta minua tai jumppaajia. Kuulin muun muassa että musiikki on liian lujalla ja liian hiljaisella - samassa jumpassa. Toisessa jumpassa se oli yhden mielestä aivan vääränlaista ja kolmas kommentoi ettei musiikkia olisi pitänyt olla lainkaan. Ja nyt ei puhuta rauhallisesta joogatunnista tms. vaan keppijumpasta. Lisäksi sain kuulla aika ahdistavaa sanankäyttöä ja huorittelua korjattuani yhdellä asiallisella lauseella, muiden jumppaajien huomaamatta erään jumppaajan virheellistä ja nivelet hajottavaa tekniikkaa. Perjantai-illan vietin oikein hyvässä seurassa, villasukkaa neuloen. Samalla nautin maltillisesti viiniä sekä mahan täydeltä herkullista ruokaa. Virkistävä ja ihana ilta, mutta sielläkin sain muistutuksen jumppaohjaajan työn vaikeudesta: yksi kritisoi jumppaohjaajaa siitä, että koko ajan on juomataukoja ja toinen oli sitä mieltä, että niitä onkin hyvä olla paljon. Tosiaan, yksi tyyli ei voi miellyttää kaikkia ja se on välillä raskasta hyväksyä. Tänään pidin muodostelmaluistelijoille luento+treeni-kombon aiheesta core ja kehonhallinta. Tykkään tuollaisesta työstä kovasti, mutta aina siinä joutuu vähän epämukavuusalueelle kun ei vielä ole rutiinia tuollaisesta (tai riittävää itseluottamusta). Lisätään tähän lasten huonouninen viikko ja eräs aika harmillinen juttu läheisessä ihmissuhteessa niin olin valmis ottamaan taas askeleen (tai kymmenen) taaksepäin. Tarkoittaa sitä, että menin kauppaan, mätin irtokarkkeja pussiin 434 gramman edestä ja vedin ne illalla ahdistukseen ja väsymykseen, nälkään ja vitutukseen. Auttoiko? No ei. Tuliko parempi olo? No ei, vaan pahempi. Opinko tästä? No en varmaan. Paljon paremmin tuntuu auttavan neulominen sekä omppujen pilkkominen ja soseeksi keittäminen. Rauhoittavaa, yksinkertaista puuhaa ja samalla aivot saavat rauhassa käydä ylikierroksilla, analysoida, vatvoa, sauhuta ja lopulta rauhoittua. Voi kun muistaisin tämän jatkossa enkä aina tiukan paikan tullen palaisi karkkipussille. Karkkipussi ei ole ystävä. Mutta miksi se on niin vaikea käsittää..?! (Niin, ystävä.. Mä olen myös tosi huono soittamaan ystäville tiukan paikan tullen. Ehkä sitä pitäisi harjoitella? Ehkä ystävän kanssa asioista jutteleminen auttaisi paremmin kuin karkkipussin tyhjentäminen.)

Mut nyt hetkeksi vielä omppujen pariin. Sen jälkeen pääsen taas uuden iltarutiinini pariin: piikkimatto ja pari sivua kirjaa ennen nukkumaanmenoa. Eräänä iltana olin kyllä nukahtanutkin piikkimatolle!

(pssst. En tiedä korostinko sitä vielä tarpeeksi, mutta tästä narinasta huolimatta tykkään työstäni ja ohjaamisesta todella paljon.)

(pssst2. Toivottavasti teksti näyttää vain minulla yhdeltä pitkältä pötköltä ja kappalejaot näkyvät teillä. Jos eivät näy, pahoittelen! En saanut asiaa korjattua.)

Ihan pakko.

Lauantaina oli karkkipäivä. Sen jälkeen olen herkutellut joka päivä (paitsi ehkä sunnuntaina?), mutta ihan vain kun on ollut ihan pakko.

Maanantaina söin pois levyllisen joulusuklaata. Se oli ihan pakko ostaa lauantaina, kun citymarketissa oli loput joulukarkit -50% ja tuo kyseinen suklaalevy on niin kallis (n.4,5€), etten koskaan raaski ostaa sitä oikeaan hintaan. Ja sitten se kiusasi olemassaolollaan koko ajan niin se oli ihan pakko syödä pois mahdollisimman nopeasti.

Eilen olin mieheni kanssa lätkämatsissa ja meinasin, että on ihan pakko ostaa sinne karkkia. Karkinhimo iski joskus iltapäivällä ja ajattelin, etten voi keskittyä peliin jos himoitsen karkkia koko ajan. No, selviydyin ensimmäisestä erästä ilman karkkia, mutta sitten erätauolla mieheni haki minulle kahvin. Kahvista jäi epämiellyttävä maku ja tunkkainen hengitys, eikä kummallakaan ollut purkkaa mukana. Toisella erätauolla menin sitten ostamaan purkkaa, mutta sitäpä ei ollutkaan tarjolla. Oli siis ihan pakko ostaa pikkupussi salmiakkiaakkosia. Ihan vain, että hengitys tuoksuu salmiakille eikä tunkkaiselle kahville.

Tänään olen taas flunssassa (joku on/off-flunssa kiusaa minua) ja tuntuu siltä, että kun en kerran pääse salille niin on sitten ihan pakko mennä illalla sohvalle karkkipussin kera.

Pohdintaa.

Lauantain karkkipäivästä on ikuisuus, kohtahan olen jo kärvistellyt kaksi päivää karkitta. Ostin tänään sellaisia lasten herkkuvanukkaita makeanhimon varalle ja onneksi kuivakaapissa on herkullinen teevalikoima, johon kuuluu muun muassa omenapiirakan, polkkakarkin, lakritsin ja suklaan makuiset teet. Harmi vain, etteivät ne yleensä toimi karkinhimossa, yleismakeanhimossa kylläkin.

Olen vähän flunssainen ja toivon, että flunssa puhkeaisi kohta "täyteen kukkaan", jotta saisin sairastaa sen pois eikä se häiritsisi elämääni ja treenejäni kovin montaa viikkoa laimealla läsnäolollaan.

Alkava flunssa sai minut pohtimaan tällaista: saako kipeää lasta hemmotella herkuilla vai opettaako silloin lapsen lohtusyömäriksi? Muistan kuinka itse kipeänä sain limsaa ja jotain herkkua, pötkötin sohvalla viltin alla ja luin äidin kirjastosta tuomia kirjoja. Kurjasta olosta huolimatta se oli ihanaa! Nykyisin kun olen kipeä, väsynyt tai muuten vain muka elämän kaltoin kohtelema, tahtoisin hautautua sohvalle peiton alle kirjan ja herkkujen kera. Olen siis pienenä oppinut, että tuo tuttu kaava tuo lohtua ja mukavuutta kurjuuden keskelle. En nyt tarkoita syyttää vanhempiani karkinhimostani, sillä olen edelleen kiitollinen siitä, että sain viettää sairaspäiväni tuolla tavoin. Siksi tahtoisinkin tarjota lapselleni samat edut hänen sairastaessaan. En kuitenkaan tahdo tehdä hänestä samanlaista mukavuudenhaluista karkkiaddiktia kuin itse olen. Onko ihminen kuitenkin syntyjään makeanhimoinen, mukavuutta tavoitteleva olento vai opetammeko me vanhemmat, isovanhemmat ja muut läheiset aina uudelle sukupolvelle vanhat tottumuksemme, jotka olisi oikeasti ehkä hyvä jättää opettamatta? Ja onko se oikeastaan kovin haitallista, jos tässä vauhdikkaassa ja viriketulvan täyttämässä maailmassa silloin tällöin tahtoo käpertyä sohvalle herkuttelemaan ja lukemaan, rentoutumaan? Ehkä sallin sen lapselleni. Ai niin, ja itselleni myös. Ilman huonoa omaatuntoa.