kiireestä.

Viime aikoina on puhuttu mediassa paljon kiireestä. Tai ehkä kaikki aiheeseen liittyvä vaan osuu silmään? Viimeksi eilen luin Hesarin netistä kirjoitusta otsikolla Kaikilla on niin kamala kiire. Tunsin taas omantunnon pistoksen.

Kiire, se on tuttu tunne. Ärsyttävä tunne! Joskus oikein raivostuttaa ihmiset, jotka hokevat sitä vaikuttaakseen tärkeiltä. Tuntuu, että joillekin kiire on statussymboli. Tai ehkä joku aikuisuuden leima? Vaikka oikeasti kiireiset ihmiset puhuvat ehkä kiireestään siksi, että se on iso osa elämää. Siksi mäkin siitä puhun. Puhun kiireestä, koska haluan sillä selittää miksi en ehdi tavata ystäviä. Tai miksi en taas ole kuukausiin käynyt kampaajalla. Tai miksi en lakkaa kynsiä, harjaa hiuksia tai ompele takista lähtenyttä nappia.

Kun on niin kiire.

Olen väsynyt kiireeseen ja siksi olen pohtinut miten siitä pääsisi eroon. En ole keksinyt ratkaisua. Jostain pitäisi luopua, mutta mistä? En voi luopua työstäni ("ootte maksanut näistä jumpista, mutta niitä ei nyt pidetäkään kun väsyin kiireeseen ja alan taas täyspäiväiseksi kotiäidiksi."), eikä mieskään voi vähentää työtunteja tai -päiviä: toimisto on pidettävä viitenä päivänä viikossa auki, näytöt on pidettävä sununtaisin ja iltaisinkin on oltava käytettävissä, kun kaikki eivät pääse päivisin hoitamaan asuntoasioita. Ruoanlaitosta yritin vähän luopua hyväksymällä muutamia eineksiä ruokapöytäämme, mutta ei ne oikein maistu. Ja oma stressiin ja kiireeseen reagoiva mahani ei tykännyt einesruoasta yhtään. Omasta treenaamisesta olen harkinnut luopumista, mutta tiedän maanantaisen 1,5-tuntisen tankotanssitunnin olevan niin tärkeä ja rakas ja mieluisa harrastus, ettei oikeasti kukaan perheessä hyötyisi siitä että lopettaisin sen. Kotitöihin käytettävää aikaa olen jo vähentänyt, tervetuloa vaan meille kylään pienten kivien ja isojen pölypallojen keskelle. Ja olen ihan vakavissani ehdottanut miehelle kerrostaloasuntoon muuttoa, jolloin ei olisi pihatöitä ja siivouskin kävisi toivottavasti nopeammin. Vielä ei kuitenkaan haluta luopua meille rakkaasta kodista.

Meillä vaihdetaan kotona olijaa suunnilleen ulko-ovella: kun mies tulee töistä, minä lähden töihin. Erityisesti keskiviikkoisin tämä tuntuu vähän kurjalta, kun autoa jumppasalin eteen parkkeeratessa näen perheen ulkoilemassa puistossa. Joka keskiviikko tulee paha mieli, koska meillä tuollainen koko perheen ulkoilu ei tavallisesti ole viikolla mahdollista.

Kiireen vuoksi en ole suunnitellut joulua vielä yhtään. En ehdi katsoa telkkaria, en ehdi lukea. En ehdi venytellä, en jutella kavereiden kanssa puhelimessa tai treffata. En ehdi enkä saa nukkua riittävästi. Blogiakaan en ehdi kovin usein päivittää, joten sitäkään en voi syyttää ajanpuutteesta. Olen mielestäni melko tehokas ajankäyttäjä, mutta nyt on vaan kädet niin täynnä puuhaa että olen neuvoton.

Niinpä olen hyväksynyt kiireen ja päättänyt keskittyä siihen, miten kiireestä voi selviytyä kunnialla. Tässä muutama hyväksi todettu vinkki:
- pyri piilottamaan kiire lapsilta. Lasten kuuluu nauttia lapsuudesta ilman kiireen tuntua, joten vältän kiireen tuntua arjessa. Vaikeaa, mutta mahdollista. Sitä paitsi, vanhempi lapsi iskee jarrut päälle heti kun häntä hoputtaa, joten asiat tapahtuvat nopeammin kun esittää ettei kello tikitä koko ajan vaativasti, hoputtavasti.

- keskity hyvään. Joo, on kiire. MUTTA: on kiire, koska on töitä. Mahtavaa, että on töitä. On kiire, koska on lapset. Ihaninta maailmassa että on lapset. On kiire, koska koti vaatii siivousta, haravointia jne. Onnea on ihana koti. On kiire eikä ehdi istua alas. Hienoa, sillä istuminenhan on pahasta. Asioissa on aina myös hyvää, keskity siihen.

- hengitä. Kun kalenteri on täynnä, stressikäyräni nousee. Nykyisin osaan onneksi pysähtyä hetkeksi hengittämään syvään, jolloin sydämen syke hidastuu ja stressi tuntuu laantuvan ainakin hieman.

- pysähdy. Viimeksi tänään tein kiireellä kaikenlaista isomman lapsen ollessa kerhossa ja pienemmän yrittäessä nukkua päiväunia. Sitten tuli kiire hakea lapsi kerhosta. Kerhon eteisessä toinen äiti kysyi onko meillä kiire kotiin. Ei, vastasin. "Kun sä vaikutat siltä", hän totesti. (KIIIITOS tästä kommentista!) Niin vaikutinkin, koska kiire jäi päälle. Kun sitten joku huomautti siitä, tajusin pysähtyä: hei, nyt ei olekaan kiire. Nyt saa hidastaa hetkeksi. Itse ei aina tajua sitä.

- nauti. Vielä kuukausi sitten pohdin syyllisyyttä siitä, jos tein jotain "ei-hyödyllistä". Siis jos istuin syömässä iltapalaa rauhassa vaikka lehteä lukien ("pitäisi varmaan suunnitella samalla seuraavia jumppia) tai menin tankotreeneihin ("olisiko sittenkin pitänyt jäädä kotiin lasten ja miehen seuraksi? Ja ne pyykitkin odottaa.."). Nykyisin ymmärrän, että tällaiset hetket on tärkeitä, ne lataa akkuja. Mutta lataus ei toimi, jos potee huonoa omaatuntoa tai syyllisyyttä. Niinpä nykyisin nautin näistä hetkistä ja väännän kriittiset äänet päässäni äänettömälle.

- aikatauluta. Kuten jo mainitsin, olen mielestäni aika taitava ajankäyttäjä. Kalenteri onkin koko ajan käytössä ja täynnä merkintöjä. Nyt olen alkanut aikatauluttamaan myös niitä "ei-hyödyllisiä" juttuja. Saatan vetää illan kohdalle viivan: ei töitä, ei kotitöitä. Venyttele, rauhoitu, hengitä. Odotan myös tulevaa lauantaita, sillä silloin on meidän perheen Älä tee mitään-päivä. Kaikkea mieluisaa saa tehdä, joten ehkä leivomme, pelaamme lautapelejä, käymme puistossa ja luemme kirjoja majassa. Sen sijaan kaikki "pitäisi"-jutut ovat silloin kiellettyjä. Ihan mahtavaa.



Tämä kiireinen elämänvaihe näkyy myös karkinhimossani. Jos en ehdi syödä kunnolla (näin tapahtuu onneksi nykyisin todella harvoin), makeanhimo on kamala ja sitten tulee koko ilta napsittua kaikenlaista mitä nyt kaapeista sattuu löytämään. Esimerkiksi paketillisen rusinoita. Jos taas en nuku riittävästi, on himo nopeisiin hiilihydraatteihin ("croissantia! pullaa! leivosta!) ja pimeyshän tekee minusta suklaanhimoisen. Ja jos en pariin päivään ehdi istua hetkeksikään sohvalle, alan himoita pussillista karkkia. Namipussi symboloi minulle rauhaa ja rentoutumista, sitä, että voi hetken istua ja hengähtää, lukea vaikka kirjaa.

En rakasta kiirettä, mutta rakastan elämääni. Rakastan sitä, että minulla on rakkaat lapset, rakas mies, rakas kissa, rakas koti, rakas harrastus, rakas työ. Ja koska elämä ei koskaan voi olla täydellistä, on rakkaalla elämällä haittapuoli. Siis kiire. Se täytyy vaan hyväksyä ja siitä täytyy selviytyä. Usein mietin sitä, että kymmenen vuoden päästä on jo ihan erilaista. Silloin ei todennäköisesti ole enää rakasta kissaa eivätkä lapset enää kaipaa äidin jatkuvaa seuraaa. Lasten kasvaessa siivottavaakaan ei (ehkä?) ole ihan niin paljoa ja aionpa valjastaa heidät kotitöiden lisäksi myös puutarhahommiin apulaiseksi. Epäilen, etten enää neljäkymppisenä jatka tankotanssiharrastusta, vaikka toisaalta.. Miksipä ei. Elämä on siis nyt kiireistä, mutta myös ihanaa. Ehkä myöhemmin muistelen näitä kaaosvuosia elämäni parhaimpina. Siksi aion nauttia tästä(kin) elämänvaiheesta, kiireestä huolimatta.

paluu lohtusyöjäksi eli syöksy karkkipussille.

Mulla on ollut henkisesti aika rankka viikko. Ei mitään kovin dramaattista tai suurta, mutta paljon pieniä asioita.

Syksyn jumpat alkoivat ja vaikka se on toooosi toooosi toooosi kiva juttu, ekat viikot ovat aika raastavia. Miksi? Muun muassa siksi, että..
- uudet ryhmät jännittävät aina (onko oikeat tyypit löytäneet oikeille tunneille vai onko tehojumppaajat kevyellä tunnilla 65+ -väen ja aloittelijoiden kanssa seassa jne.) Nyt oli kyllä pääosin ihan oikeat tyypit oikeilla tunneilla ja ihania jumppaajia. <3 - Tällä kertaa oli myös joka ilta uusi "estradi" eli uusi paikka, uusi avain, uudet valokatkaisijat, uudet ilmastointijutut, uudet kaikki. - Oli myös uudet laitteet, vinkuva mikki ja häikkää ottava musiikkilaite. - Paljon muistettavaa kun on monen jumpan liikkeet ja ohjelmat, paljon "ylimääräistä" pikkujuttua jne. Tällaiset jutut on stressaavalle ihmiselle aika väsyttäviä. Jumpan ohjaaminen on fyysisesti rankkaa, mutta myös henkisesti. Koko ajan mietit sataa asiaa, yrität univelkaisenakin pysyä skarppina ja olet tuntosarvet ojossa: onko jumppaajat tyytyväisiä vai pitääkö jotain muuttaa kesken tunnin? Entä seuraavaksi tunniksi? Näin kauden alussa saa myös paljon palautetta tunneista. Tosi paljon tuli kiitosta ja positiivista kommenttia, mikä ilahduttaa aina. Oikeaa rakentavaa kritiikkiä otan mielelläni vastaan, sillä ainahan ammattitaitoa voi hioa. On kuitenkin myös paljon mielipideasioita, joiden vatvominen ei oikeastaan auta minua tai jumppaajia. Kuulin muun muassa että musiikki on liian lujalla ja liian hiljaisella - samassa jumpassa. Toisessa jumpassa se oli yhden mielestä aivan vääränlaista ja kolmas kommentoi ettei musiikkia olisi pitänyt olla lainkaan. Ja nyt ei puhuta rauhallisesta joogatunnista tms. vaan keppijumpasta. Lisäksi sain kuulla aika ahdistavaa sanankäyttöä ja huorittelua korjattuani yhdellä asiallisella lauseella, muiden jumppaajien huomaamatta erään jumppaajan virheellistä ja nivelet hajottavaa tekniikkaa. Perjantai-illan vietin oikein hyvässä seurassa, villasukkaa neuloen. Samalla nautin maltillisesti viiniä sekä mahan täydeltä herkullista ruokaa. Virkistävä ja ihana ilta, mutta sielläkin sain muistutuksen jumppaohjaajan työn vaikeudesta: yksi kritisoi jumppaohjaajaa siitä, että koko ajan on juomataukoja ja toinen oli sitä mieltä, että niitä onkin hyvä olla paljon. Tosiaan, yksi tyyli ei voi miellyttää kaikkia ja se on välillä raskasta hyväksyä. Tänään pidin muodostelmaluistelijoille luento+treeni-kombon aiheesta core ja kehonhallinta. Tykkään tuollaisesta työstä kovasti, mutta aina siinä joutuu vähän epämukavuusalueelle kun ei vielä ole rutiinia tuollaisesta (tai riittävää itseluottamusta). Lisätään tähän lasten huonouninen viikko ja eräs aika harmillinen juttu läheisessä ihmissuhteessa niin olin valmis ottamaan taas askeleen (tai kymmenen) taaksepäin. Tarkoittaa sitä, että menin kauppaan, mätin irtokarkkeja pussiin 434 gramman edestä ja vedin ne illalla ahdistukseen ja väsymykseen, nälkään ja vitutukseen. Auttoiko? No ei. Tuliko parempi olo? No ei, vaan pahempi. Opinko tästä? No en varmaan. Paljon paremmin tuntuu auttavan neulominen sekä omppujen pilkkominen ja soseeksi keittäminen. Rauhoittavaa, yksinkertaista puuhaa ja samalla aivot saavat rauhassa käydä ylikierroksilla, analysoida, vatvoa, sauhuta ja lopulta rauhoittua. Voi kun muistaisin tämän jatkossa enkä aina tiukan paikan tullen palaisi karkkipussille. Karkkipussi ei ole ystävä. Mutta miksi se on niin vaikea käsittää..?! (Niin, ystävä.. Mä olen myös tosi huono soittamaan ystäville tiukan paikan tullen. Ehkä sitä pitäisi harjoitella? Ehkä ystävän kanssa asioista jutteleminen auttaisi paremmin kuin karkkipussin tyhjentäminen.)

Mut nyt hetkeksi vielä omppujen pariin. Sen jälkeen pääsen taas uuden iltarutiinini pariin: piikkimatto ja pari sivua kirjaa ennen nukkumaanmenoa. Eräänä iltana olin kyllä nukahtanutkin piikkimatolle!

(pssst. En tiedä korostinko sitä vielä tarpeeksi, mutta tästä narinasta huolimatta tykkään työstäni ja ohjaamisesta todella paljon.)

(pssst2. Toivottavasti teksti näyttää vain minulla yhdeltä pitkältä pötköltä ja kappalejaot näkyvät teillä. Jos eivät näy, pahoittelen! En saanut asiaa korjattua.)

vuoden paras teko.

Tein vuoden parhaan teon, itselleni. Lupasin huomenna alkavan jumppakauden kunniaksi pitää huolen kehostani ja mielestäni.

Olen todella taitava tekemään elämästä pelkkää stressaamista, suorittamista ja aikatauluttamista. En voi sietää pitkäkestoista oleskelua ja ajan tuhlaamista, joten yritän saada kaikki pienetkin hetket käytettyä hyväksi johonkin. Tosi hyvä piirre tiettyyn rajaan asti, mutta liika on liikaa. Siinä vaiheessa kun ulkona vaunuja heijatessa käyn läpi mielessäni missä järjestyksessä teen päikkäriaikaan hoidettavat asiat (muun muassa niin, etten turhaan käytä aikaani huoneesta toiseen kulkiessa vaan suunnittelen reittini niin, että voin hyödyntää about kaikki askeleeni. Ja ei, emme asu valtavassa kartanossa), tiedän että suunnitelmallisuus ja aikataulutus ovat menneet liian pitkälle. Taas kerran.

Tämän lisäksi liikun lasteni kanssa aina jalan, koska mies tarvitsee autoa töissä. Lasten kanssa lähteminen venyy usein esimerkiksi kiukun tai kakan takia ja niinpä aina ja joka kerta on kiire. Ja koska vihaan myöhästymistä, stressaan koko matkan siitä, ehditäänkö nyt varmasti ajoissa (hups, oltiin kymmenen minuuttia etuajassa). Stressaan töitä ("oliko tämä juttu nyt ihan ok?", "vihaakohan kaikki mun jumppaa?", "mitä jos en muista/osaa/jne?"), stressaan parisuhdetta ("miksi toi on noin hiljainen, onko se ihan kyllästynyt muhun?", "miksi se hymyilee, mitä sillä nyt on mielessä, eihän se koskaan hymyile"), stressaan kasvatusasioita (kukapa ei), stressaan raha-asioita (kukapa ei), stressaan sitä kun remontti ja puutarhatyöt ei etene (elämä on nyt vähän täynnä muutakin), pahimmillaan stressaan kaikesta.

Ja sitten laiminlyön levon, ravinnon ja venyttelyt, hieronnan ja muut kehonhuoltotoimenpiteet.

Mutta näin ei tule jatkumaan. Jatkossa pidän huolen sekä kehoni että mieleni hyvinvoinnista entistä paremmin. Muun muassa näin:

- teen vapaa-ajalla asioita joista nautin (kirjaan tai sisustuslehteen uppoaminen, lasten kanssa leikkiminen pyykkivuoren unohtaen, iltatee ja keskustelu miehen kanssa, treffit ystävien kanssa, tankotanssi - valitettavasti vain kerran viikossa, nautinnolliset ateriat, viikonlopun kahvilakäynti tai namipussi, ilahduttavat tapahtumat kalenterissa - esimerkiksi ensi perjantain Viiniä & Villasukkia-ilta)
- en tee vapaa-ajallani aikaani tuhlaavia juttuja, joista en oikeasti nauti (kuten ei-ihan-parhaiden-blogien selailu: keskityn vain lemppareihini, tv:n "turha" katselu - urheilua ja pari laatusarjaa katson kyllä)
- en pode huonoa omatuntoa vaikken käytä kaikkea aikaani hyödyksi
- työnnän aktiivisesti pois mielestäni asiat, joita stressaan mutta joihin en voi vaikuttaa, muistan hengittää syvään ja miettiä, että oikeasti mun elämä ja mun stressinaiheet ovat tässä maailmassa aika mitättömiä. Jos mä mokaan töissä, se voi olla iso katastrofi minulle, mutta ei muille. Se ei hetkauta Putinia, ei vaikuta nälänhätään tai ebolan leviämiseen eikä muutenkaan ole niin kovin iso juttu.

Ja kehoa aion huoltaa näillä keinoilla:
- venyttely ja putkirullailu iltaisin



- hieronta säännöllisesti tai ainakin epäsäännöllisesti noin parin kuukauden välein
- yksi kunnon lepopäivä viikossa
- palautteleva uinti tai lenkki

- jooga
- riittävästi unta
- rauhoittuminen ennen nukkumaanmenoa: piikkimatto ja kirja
- laadukas ravinto (mutta myös rento suhtautuminen ruokaan ja herkutteluun)
- kompressiopöksyt ovat mietinnässä. Olen tykännyt paljon kompressiosäärystimistä, joten ehkä olisi hankittava myös ne trikoot?


(Kuvat blogin arkistoista kaivettuja.)

Haastan teidät kaikki mukaan tähän vuoden parhaaseen tekoon: pysähdy hetkeksi miettimään hyvinvointiasi. Onko kaikki hyvin? Oletko energinen, iloinen, onko mieli ja keho kevyet? Jos ei, mitä voisit tehdä toisin? Nukkua enemmän, liikkua eri tavalla, lopettaa dietti, opetella stressinhallintakeinoja? Omasta hyvinvoinnista on tärkeä pitää huolta, muista se!

Mukavaa sunnuntaita!
-S-