uudet säännöt.

Kuten edellisistä blogiteksteistä (ja blogin harvasta päivittymistiheydestä) on ehkä voinut päätellä, viime viikot ovat olleet hektisiä. Niin hektisiä, että jopa mun duracell-akku uhkasi tyhjentyä. Hämmentävää. Kun nauttii kaikesta mitä tekee, on vaikea käsittää että akkua täytyy silti ladata. Että ei voi paahtaa sata lasissa aamuseiskasta puoleen yöhön tai sen yli ja nukkua yöt pätkissä lasten heräillessä.

Kun sitten aamut alkoivat säännöllisesti ajatuksella "ei v****, taas uusi päivä", oli lyötävä jarru pohjaan. Oli taas kerran opeteltava hengittämään syvään ja rauhoittumaan, ei sääntäämään jokaiseen innostavaan puuhaan ja tarttumaan jokaiseen inspiroivaan ideaan. Mahtaville tarjouksillekin olen joutunut sanomaan "ei kiitos" ja "valitettavasti nyt ei onnistu". Huh, se tuntuu joka kerta yhtä kamalalta. Mutta joskus on pakko.

Mun aivot kävi sellaisilla ylikierroksilla, että päässä tuntui koko ajan huminaa, surinaa ja niin edelleen. Se syö keskittymiskyvyn ja kärsivällisyyden, muun muassa. Viikonloppuna pyhitin pari päivää levolle, esimerkiksi perjantaina torkuin sohvalla takkatulen rätinässä pari tuntia. Lauantaina kävin tekemässä rauhassa (ei siis "kiirekiirekiire,teeäkkiäettäpääsetjatkamaantöitätaiolemaanperheenkanssaäkkkiiii!!"-nauha päässä pyörien kuten yleensä) ja istuin vielä infrapunasaunassakin. Illalla tein vähän töitä, mutta ihan leppoisasti vaan, ja sitten menin ajoissa sänkyyn piikkimaton päälle köllimään ja kirjaa lukemaan. Pää onkin nyt ollut hiljaisempi, syke ja hengitystahti rauhallisemmat. Oi miten ihanaa!!

Eilen illalla meinasi taas iskeä stressi kaikista asioista, jotka odottavat tekemistä, joiden deadline lähestyy, jotka haluaisin tehdä ja niin edelleen. Pää surisi taas enkä osannut tehdä pientäkään päätöstä (varma merkki stressistä mulla). Unohdin työt suosiolla, käperryin sohvalle miehen kainaloon katsomaan Top Gearia ja söin kuulkaa vieraita varten ostetun keksipaketinkin!


Terkut sohvalta!

Mun on nyt pakko opetella ottamaan itselleni rauhoittumisaikaa. Mun on löydettävä liikunnan lisäksi muitakin rentoutumiskeinoja, sellaisia, joissa mieli ja kroppa saavat levätä. Lisäksi mun oli laadittava itselleni työ/vapaa-aikaa koskevat säännöt, koska silloin kun työstä tykkää ja toimisto on kotona, on työtä ja vapaa-aikaa tosi vaikea erottaa toisistaan.

Miksi? Siksi, että en ole kovin mukava äiti tai puoliso stressaantuneena. Siksi, että silloin en ole kovin hyvä ystävä tai viihdyttävää seuraa. Siksi, että en halua olla väsynyt ja ylikierroksilla. Siksi, että silloin liikunta ei ole niin hauskaa kuin yleensä eikä kunto kehity. Ja myös siksi, että hyvinvointi-/terveys-/liikunta-alalla työskennellessä haluan olla esimerkkinä asiakkailleni ja muillekin ihmisille. Parin tunnin yöunilla, turbonappi pohjassa koko päivän tohottaessa en todellakaan ole hyvä esimerkki, paitsi varoittava sellainen. Ja siksi, että pidän töistäni todella paljon ja haluan tehdä niitä jatkossakin. Jos jatkan näin, olen jossain välissä syvässä suossa nimeltä Uupumus. Sinne en halua, joten nyt oli toimittava.

Niinpä laadin itselleni säännöt.

Ne ovat tässä:
- en lue sähköpostia/facebookin inbox-viestejä tms. lasten kanssa ollessani (Jos leikkivät rauhassa keskenään eivätkä tarvitse mua, sitten saan hoitaa kiireisen asian.)
- en lue sähköpostia/facebookin inbox-viestejä klo 21 jälkeen illalla. Enkä käytä SoMeakaan tuon aikarajan jälkeen.
- työnteko on lopetettava tavallisesti klo 22 mennessä, poikkeuksia voi olla silloin tällöin
- sängyssä on oltava 22.30, jotta on aikaa rauhoittua ennen nukkumaanmenoa
- pidän joka päivä vähintään 15 minuutin rauhoittumistauon, mielellään iltapäivällä (Tänään yritin tätä kun kerrankin kumpikin lapsi oli päiväunilla, mutta teemukillinen kesti vain kuuden minuutin ajan. Sitten aloin jo touhottaa töitä.)
- pidän yhden totaalivapaapäivän viikossa: ei töitä, ei opiskelua, ei mitään niihin liittyvää (tai jos ihan vähän kuitenkin?)
- etsin rauhoittumis-/rentoutumiskeinoja ja käytän niitä säännöllisesti

Tämä viimeinen kohta on ehkä kinkkisin. Kun.. No.. Joka kerta joogatessa huomaan, kuinka hyvää se tekisi mulle. Mutta kun se on niin hidasta ja tylsää! Koko tunnin vilkuilen kelloa ja mietin, onko vielä kauan jäljellä. Ja ajatus karkaa noin sekuntin välein uuteen asiaan, hirveän raskasta koittaa keskittyä vain hengitykseensä. Ja pahinta on se, kun tulee hyviä ajatuksia ja haluaisin kirjoittaa ne ylös ja sitten kuuluu opettajan ääni, joka kehottaa päästämään irti päähän tulevista ajatuksista. Eiii, en halua!!

Joskus olen huomannut, että joksu ja uinti ovat mukavan meditatiivisia, rentouttavia ja rauhoittavia lajeja. Mutta ylikierroksilla käydessä on vain yksi vaihde: "täysii!". Ei hyvä.

Käsityöt? Eiih. Toimii hyvässä seurassa eli meidän kerran kuukaudessa kokoontuvassa Viiniä&Villasukkia-illassa, mutta ei muuten. Ja ne V&V-illassa neulotut silmukatkin joudun useimmiten purkamaan (ihan vaan kun en keskity tekemiseen vaan höpöttämiseen).

Kirjoja luen iltaisin, mutta ylikierroksilla niihinkin on vaikea keskittyä.


Venyttely olisi ihan hyvä juttu.


Ja rauhallinen luontoretkeily. Jos malttaisi rauhoittua.

Kun en muuta enää keksinyt, marssin tänään Prismaan ja ostin itselleni palapelin. Nyt on 1500 palan edestä rauhoittumismahdollisuutta. Edellisestä palapelistä onkin aikaa, sillä kokosin sellaista viimeksi raskausajan vuodelevossa johon taisin joutua kun en, kas kummaa, malttanut kuunnella kroppani viestejä, rauhoittua ja levätä välillä. Vielä mä sen opin!

Olen nauttinut kummankin lapsen raskausajasta, mutta ihan kamalasti en kaipaa sitä aikaa kun tuijotin vuorotellen tätä..



.. ja tätä.

(Siis oikeasti.. Huoneessa pelkkä tikittävä kello ja päässä ajatus "älä synny vielä, älä kiltti synny vielä!". Hajottavaa, mutta myös opettavaista.)

Kroppa ja mieli tarvitsee rauhoittumista ja se on nyt opeteltava. Tai se kannnattaa opetella nyt, sillä myöhemmin voi olla liian myöhäistä.



Rauhaa ja rakkautta ja kaikkea.
-S-

ps. Joku saattaa nyt miettiä, että eikö tämän tyyppinen teksi ole ollut joskus aiemminkin..? No, mitäpä mä kerrasta oppisin.. Kaikki uudet taidot vaativat toistoja, myös rauhoittumisen opettelu. ;)

sunnuntaisarja 9/12: tee jotain!

Mun piti kirjoittaa aivan eri aiheesta, mutta nyt ei vaan synny tekstiä siitä aiheesta. Säästän sen siis joksikin toiseksi sunnuntaiksi. (Kyllä, tiedän, tänään on maanantai. Hupsis.) Niinpä tänään kirjoitan liikunnasta.

Liikunnasta siksi, että olen taas muistanut kuinka mahtava fiilis siitä tulee ja toivon, että jokainen tavottaisi joskus sen saman fiiliksen.

En ole aikoihin liikkunut säännöllisesti ja olen kaivannut sitä ihan hulluna. Viikonloppuna koulutuksessa sain taas pienen maistiaisen siitä, miten ihana fiilis liikunnan jälkeen voi ollakaan. Tänään sitten tein pitkästä aikaa tankoilutreenin kotona ja nyt on suupielet korvissa. Tänään on kyllä muitakin (liikunta-aiheisia) syitä hymyyn, mutta niistä ehkä myöhemmin lisää.

Tänään annan kuvien kertoa liikunnan ilosta.

Tässä olen minä tänään tankotreenin jälkeen, onnellisena. Alkuosa treenistä meni ihan päin mäntyä ja meinasinkin luovuttaa jo. Sitten kaivoin jostakin sisua ja jatkoin. Ja onnistuin. Ja jatkoin ja onnistuin. Ja niin edeleen. Ja nyt on siis äärimmäisen hyvä fiilis. (Niin hyvä fiilis, että pitäisi olla jo nukkumassa, mutta endorfiinit myllää enkä saa rauhoituttua.)



Tässä olen minä syksyllä juoksulenkin jälkeen, onnellisena. Jouduin pakottaa itseni lenkille, taisin päästellä pihassa vielä pari ärräpäätä ja polkea jalkaa. Sitten musiikit korville ja juoksemaan. Eksytin Känkkäränkän lenkin aikana ja palasin aurinkoisena kotiin.



Tässä olen minä pari viikkoa sitten, salitreenin jälkeen, onnellisena. Yleensä alan salilla neuvottelemaan saliohjelman tehneen henkilön (eli itseni) toistomääristä, jolloin esimerkiksi kymmenen toiston sijaan on ok tehdäkin vain kahdeksan. Nyt nappasin jostain vanhemmasta Fit-lehdestä salitreenin ja saatoin ehkä viimeisten toistojen aikana vähän kirota treenin suunnitellutta Haikaraisen Timoa. Jossain välissä tuntui siltä, että en. tule. selviämään. Mutta selvisin kuitenkin ja hikisenä, punaisena, kädet täristen oli pakko otta selfie, sillä tuota hymyä ei vaan saanut kasvoilta pois. Kun näen tämän kuvan, muistan joka kerta miten hirvältä treeni tuntui ja miten hirveän hyvältä sen jälkeen tuntui.



Tässä olen minä jonkun kotona tehdyn vatsalihastreenin jälkeen, onnellisena. Tämä on sitä aikaa kun kuopus oli parikuukautinen ja olin juuri aloittanut vatsalihasten treenaamisen. Treenit menivät osin oksennusta nieleskellen ja itkua pidätellen, sen verran kamalalta tuntui kun vatsalihasten voimat oli nollissa. Tämän kuvan otin, kun olin vihdoin päässyt tekemään jonkun "kunnon" coretreenin pelkän aktivoi-poikittainen-vatsalihas-vetämällä-napaa-selkärankaan-treenin jälkeen. Mikä mahtava polte vatsalihaksissa ja mikä mahtava fiilis.




Tämä taas on kuva kesäiseltä pyörälenkiltä. Olin vetänyt piloxing-tunnin ja fillaroin sen jälkeen triathlontreeninä pikkulenkin naapurikaupunkiin ja takaisin. Energiatasot eivät olleet parhaat mahdolliset, mutta ilta-aurinko porotti selkään, kukat tuoksuivat tien penkalla ja asfaltti rullasi tasaisesti renkaiden alla. Ihanaa.



Ja vielä toinen kuva siltä ajalta, kun kuopus oli ihan pieni ja raskausajan totaalivuodelepo vielä tuoreessa muistissa. Aloitin kunnon kohottamisen vaunulenkeillä. Miten mahtavaa olikaan laittaa lenkkarit jalkaan, vauva vaunuihin ja napit korville. Musiikki soi, askel rullasi ja tunsin olevani etuoikeutettu: olen terve, saan liikkua. (Ja mulla on kaksi ihanaa lasta.) Puuskutin ja hikoiluin muuten juuri viime viikolla samassa mäessä, kun meinattiin myöhästyä neuvolasta. Oli hieman raskaampaa työntää rattaissa 1,5-vuotiasta tyyppiä, kuin sitä pientä pakettia, jonka ikä lasketaan päivinä tai viikkoina. Mutta ylämäkivedot, rattaiden kanssa tai ilman, on ihan huippuja.




Toivottavasti sain välitettyä näiden kuvien avulla viestini, jonka on tämä: liikunta on mahtavaa! Joskus se on mahtavaa liikunnan aikana. Toisinaan treenin aikana tuntuu kamalalta, mutta sen jälkeen fiilis on huikea, kun leijuu endorfiinipöllyissä. Joskus on vaikea lähteä treenaamaan, joskus jää lähtemättä. Mutta lähteminen kannattaa, sillä todella, todella, todella harvoin tehty treeni harmittaa.

Lähde siis liikkeelle, jos et vielä liiku. Venytä omia rajojasi, jos et sitä jo tee. Etsi se oma juttu, josta saat nämä samat kicksit, koska.. liikunta vaan on yksi parhaita asioita elämässä.

<3 S.