Kiire, se on tuttu tunne. Ärsyttävä tunne! Joskus oikein raivostuttaa ihmiset, jotka hokevat sitä vaikuttaakseen tärkeiltä. Tuntuu, että joillekin kiire on statussymboli. Tai ehkä joku aikuisuuden leima? Vaikka oikeasti kiireiset ihmiset puhuvat ehkä kiireestään siksi, että se on iso osa elämää. Siksi mäkin siitä puhun. Puhun kiireestä, koska haluan sillä selittää miksi en ehdi tavata ystäviä. Tai miksi en taas ole kuukausiin käynyt kampaajalla. Tai miksi en lakkaa kynsiä, harjaa hiuksia tai ompele takista lähtenyttä nappia.
Kun on niin kiire.
Olen väsynyt kiireeseen ja siksi olen pohtinut miten siitä pääsisi eroon. En ole keksinyt ratkaisua. Jostain pitäisi luopua, mutta mistä? En voi luopua työstäni ("ootte maksanut näistä jumpista, mutta niitä ei nyt pidetäkään kun väsyin kiireeseen ja alan taas täyspäiväiseksi kotiäidiksi."), eikä mieskään voi vähentää työtunteja tai -päiviä: toimisto on pidettävä viitenä päivänä viikossa auki, näytöt on pidettävä sununtaisin ja iltaisinkin on oltava käytettävissä, kun kaikki eivät pääse päivisin hoitamaan asuntoasioita. Ruoanlaitosta yritin vähän luopua hyväksymällä muutamia eineksiä ruokapöytäämme, mutta ei ne oikein maistu. Ja oma stressiin ja kiireeseen reagoiva mahani ei tykännyt einesruoasta yhtään. Omasta treenaamisesta olen harkinnut luopumista, mutta tiedän maanantaisen 1,5-tuntisen tankotanssitunnin olevan niin tärkeä ja rakas ja mieluisa harrastus, ettei oikeasti kukaan perheessä hyötyisi siitä että lopettaisin sen. Kotitöihin käytettävää aikaa olen jo vähentänyt, tervetuloa vaan meille kylään pienten kivien ja isojen pölypallojen keskelle. Ja olen ihan vakavissani ehdottanut miehelle kerrostaloasuntoon muuttoa, jolloin ei olisi pihatöitä ja siivouskin kävisi toivottavasti nopeammin. Vielä ei kuitenkaan haluta luopua meille rakkaasta kodista.
Meillä vaihdetaan kotona olijaa suunnilleen ulko-ovella: kun mies tulee töistä, minä lähden töihin. Erityisesti keskiviikkoisin tämä tuntuu vähän kurjalta, kun autoa jumppasalin eteen parkkeeratessa näen perheen ulkoilemassa puistossa. Joka keskiviikko tulee paha mieli, koska meillä tuollainen koko perheen ulkoilu ei tavallisesti ole viikolla mahdollista.
Kiireen vuoksi en ole suunnitellut joulua vielä yhtään. En ehdi katsoa telkkaria, en ehdi lukea. En ehdi venytellä, en jutella kavereiden kanssa puhelimessa tai treffata. En ehdi enkä saa nukkua riittävästi. Blogiakaan en ehdi kovin usein päivittää, joten sitäkään en voi syyttää ajanpuutteesta. Olen mielestäni melko tehokas ajankäyttäjä, mutta nyt on vaan kädet niin täynnä puuhaa että olen neuvoton.
Niinpä olen hyväksynyt kiireen ja päättänyt keskittyä siihen, miten kiireestä voi selviytyä kunnialla. Tässä muutama hyväksi todettu vinkki:
- pyri piilottamaan kiire lapsilta. Lasten kuuluu nauttia lapsuudesta ilman kiireen tuntua, joten vältän kiireen tuntua arjessa. Vaikeaa, mutta mahdollista. Sitä paitsi, vanhempi lapsi iskee jarrut päälle heti kun häntä hoputtaa, joten asiat tapahtuvat nopeammin kun esittää ettei kello tikitä koko ajan vaativasti, hoputtavasti.
- keskity hyvään. Joo, on kiire. MUTTA: on kiire, koska on töitä. Mahtavaa, että on töitä. On kiire, koska on lapset. Ihaninta maailmassa että on lapset. On kiire, koska koti vaatii siivousta, haravointia jne. Onnea on ihana koti. On kiire eikä ehdi istua alas. Hienoa, sillä istuminenhan on pahasta. Asioissa on aina myös hyvää, keskity siihen.
- hengitä. Kun kalenteri on täynnä, stressikäyräni nousee. Nykyisin osaan onneksi pysähtyä hetkeksi hengittämään syvään, jolloin sydämen syke hidastuu ja stressi tuntuu laantuvan ainakin hieman.
- pysähdy. Viimeksi tänään tein kiireellä kaikenlaista isomman lapsen ollessa kerhossa ja pienemmän yrittäessä nukkua päiväunia. Sitten tuli kiire hakea lapsi kerhosta. Kerhon eteisessä toinen äiti kysyi onko meillä kiire kotiin. Ei, vastasin. "Kun sä vaikutat siltä", hän totesti. (KIIIITOS tästä kommentista!) Niin vaikutinkin, koska kiire jäi päälle. Kun sitten joku huomautti siitä, tajusin pysähtyä: hei, nyt ei olekaan kiire. Nyt saa hidastaa hetkeksi. Itse ei aina tajua sitä.
- nauti. Vielä kuukausi sitten pohdin syyllisyyttä siitä, jos tein jotain "ei-hyödyllistä". Siis jos istuin syömässä iltapalaa rauhassa vaikka lehteä lukien ("pitäisi varmaan suunnitella samalla seuraavia jumppia) tai menin tankotreeneihin ("olisiko sittenkin pitänyt jäädä kotiin lasten ja miehen seuraksi? Ja ne pyykitkin odottaa.."). Nykyisin ymmärrän, että tällaiset hetket on tärkeitä, ne lataa akkuja. Mutta lataus ei toimi, jos potee huonoa omaatuntoa tai syyllisyyttä. Niinpä nykyisin nautin näistä hetkistä ja väännän kriittiset äänet päässäni äänettömälle.
- aikatauluta. Kuten jo mainitsin, olen mielestäni aika taitava ajankäyttäjä. Kalenteri onkin koko ajan käytössä ja täynnä merkintöjä. Nyt olen alkanut aikatauluttamaan myös niitä "ei-hyödyllisiä" juttuja. Saatan vetää illan kohdalle viivan: ei töitä, ei kotitöitä. Venyttele, rauhoitu, hengitä. Odotan myös tulevaa lauantaita, sillä silloin on meidän perheen Älä tee mitään-päivä. Kaikkea mieluisaa saa tehdä, joten ehkä leivomme, pelaamme lautapelejä, käymme puistossa ja luemme kirjoja majassa. Sen sijaan kaikki "pitäisi"-jutut ovat silloin kiellettyjä. Ihan mahtavaa.
Tämä kiireinen elämänvaihe näkyy myös karkinhimossani. Jos en ehdi syödä kunnolla (näin tapahtuu onneksi nykyisin todella harvoin), makeanhimo on kamala ja sitten tulee koko ilta napsittua kaikenlaista mitä nyt kaapeista sattuu löytämään. Esimerkiksi paketillisen rusinoita. Jos taas en nuku riittävästi, on himo nopeisiin hiilihydraatteihin ("croissantia! pullaa! leivosta!) ja pimeyshän tekee minusta suklaanhimoisen. Ja jos en pariin päivään ehdi istua hetkeksikään sohvalle, alan himoita pussillista karkkia. Namipussi symboloi minulle rauhaa ja rentoutumista, sitä, että voi hetken istua ja hengähtää, lukea vaikka kirjaa.
En rakasta kiirettä, mutta rakastan elämääni. Rakastan sitä, että minulla on rakkaat lapset, rakas mies, rakas kissa, rakas koti, rakas harrastus, rakas työ. Ja koska elämä ei koskaan voi olla täydellistä, on rakkaalla elämällä haittapuoli. Siis kiire. Se täytyy vaan hyväksyä ja siitä täytyy selviytyä. Usein mietin sitä, että kymmenen vuoden päästä on jo ihan erilaista. Silloin ei todennäköisesti ole enää rakasta kissaa eivätkä lapset enää kaipaa äidin jatkuvaa seuraaa. Lasten kasvaessa siivottavaakaan ei (ehkä?) ole ihan niin paljoa ja aionpa valjastaa heidät kotitöiden lisäksi myös puutarhahommiin apulaiseksi. Epäilen, etten enää neljäkymppisenä jatka tankotanssiharrastusta, vaikka toisaalta.. Miksipä ei. Elämä on siis nyt kiireistä, mutta myös ihanaa. Ehkä myöhemmin muistelen näitä kaaosvuosia elämäni parhaimpina. Siksi aion nauttia tästä(kin) elämänvaiheesta, kiireestä huolimatta.
