maanantai 27. lokakuuta 2014

harrastuksen ja parisuhteen yhtäläisyyksistä.

Olipa taas tankotanssitunti. Menin sisään ihan into piukeana, "jee onpa kiva päästä treenaamaan". Mutta ei. Ei vaan sujunut. Ei mikään. Ja mun pää ei kestä sitä. Se alkaa hajota. Silloin tekeminen menee puristamiseksi. Tai sitten muutun jauhosäkiksi, jota opettaja tulee tuuppimaan ympäriinsä, heittää mut niihin asentoihin, auttaa. Enkä silti tajua liikettä. Ai mihin mun jalan pitää mennä? Ai mikä suunta? Ai millä lihaksilla?

Lähdin tunnilta kiroillen ja ärrimurrina. Ja *syvä sisäänhengitys, että pystyn kertomaan tämän aika säälittävän faktan elämästäni* autoon istuessa tuli itku. Harmitusitku. Sillä tykkään tuosta lajista ihan todella paljon, mutta noin 95-prosenttisesti se saa mut tuntemaan itseni huonoksi. Kuten olen aiemminkin täällä kertonut, tunneilla tuntuu että olen heikko, kömpelö, tyhmä ja lihava. Että kaikki muut on parempia ja että minä vaan junnaan samoissa liikkeissä. Ja sitten vielä inisen ja vingun siellä tunnilla.

Kotiin ajaessa ajattelin, että harrastukset ja parisuhde on aika samanlaisia juttuja. Joskus sitä vaan sattuu rakastumaan väärään tyyppiin. Tiedät, että et voi hyvin siinä suhteessa, mutta rakkauden takia et halua lähteä. Se ehkä vaatii sulta liikaa tai haluisi että olisit erilainen. Ehkä se saa sut tuntemaan itsesi huonoksi tai ehkä teidän maailmat ei vaan muuten osu ihan yksiin. Mutta kun sä rakastat sitä niin kovasti. Ja silti, jossain syvällä sisimmässä tiedät, että jos tekisit sen kipeän, kipeän päätöksen ja lähtisit suhteesta, voisit niin kovin paljon paremmin.

Ajattelin, että mun ja tankotanssin suhde on tällainen. Ja että mun ja kestävyysurheilun suhde on ihan toisenlainen.
Kestävyysurheilu on see tylsä ja väritön tyyppi, josta et todellakaan ole kiinnostunut. Aluksi. Mutta se tyyppi onkin just se, joka tuo sussa parhaat piirteet esiin. Se seurassa tunnet itsesi hyväksi, hauskaksi, taitavaksi, kiinnostavaksi, kauniiksi. Joo, arjessa ei ehkä ole ilotulituksia ja romanttisia yllätyksiä, vaan tasaisen tavallista elämää. Mutta tiedät että siihen tyyppiin voi luottaa. Ja että se rakastaa eikä se ole lähdössä mihinkään. Ja se on mahtavaa.

Mun mielestä kestävyysurheilu on tylsää ja tasapaksua, noin niin kuin ajatuksena. Mutta kun sitten lähden juoksemaan, uimaan tai pyöräilemään, se onkin ihan kivaa. Välillä on tylsempiä hetkiä, sitten tulee taas hetkeksi loisto-olo, sit taas tasaisen varmaa etenemistä. Ja kun nyt olen vähän pureskellut mun "saavutuksia", on myönnettävä että kestävyysurheilu saa mut tuntemaan itseni hyväksi ja taitavaksi. Kolmen tunnin triathlon ja "no menen iltahölkälle kauniisiin maisemiin ja juoksen ihan rennon juoksun"-kymppi Midnight Runissa alle 54 minuutin saa hymyn palaamaan huulille. Ehkä oon valinnut väärän rakkaan, ehkä tässä olisi mulle Se Oikea?

Mutta ehkä se on vaan se alun ihastumisvaihe? Jos vaihtaisin tankotanssin triathloniin, pysyisikö hymy huulilla? Ehkä nuo ok-tulokset on vaan alkuhuumaa ja aloittelijan tuuria? Koska eihän parisuhdekaan oikeasti yleensä vaihtamalla parane.

Ajattelin, että nyt pitää hylätä rakas, mutta mielen pahoittava harrastus. Itkin miehen olkapäätä vasten, hei hei tankotanssi.

Ja sitten tajusin. Minä ja mun mies. Siinäpä esimerkki mulle ja tankotanssille.

Meidän parisuhde on nimittäin ollut pitkä ja kivinen, ei todellakaan pelkkää ruusuilla tanssimista. Ollaan alettu seurustelemaan teini-ikäisinä ja ollaan vuoroin kasvettu askel askeleelta aikuisemmiksi. Kasvetaan edelleen. Ja kun toinen ottaa harppauksen eteenpäin ja toinen jää taakse, olisi helppo luovuttaa. Sanoa heipat ja jatkaa elämää yksin tai ehkä jonkun toisen kanssa. Mutta me ei olla haluttu. Ollaan sisulla ja hammasta purren jatkettu vaikeiden hetkien yli. Ja aina tulee se hetki, kun kaikki on taas hyvin. Kun me puhutaan taas samaa kieltä, nähdään sama maailma, ollaan samassa veneessä. Ja ollaan taas vähän vahvempia yhdessä.
Siihen, että me ollaan edelleen yhdessä, on tarvittu luja tahto ja sitkeyttä.

Joten miksi en voisi sitä samaa lujaa tahtoa ja sitkeyttä käyttää tankotanssissa?

Ja päätin: minähän en rakastani jätä. Näillä eväillä aion vielä oppia monia, monia tankotanssitemppuja. Lujalla tahdolla ja sitkeällä treenaamisella, ajan kanssa, aion tulla notkeammaksi ja vahvemmaksi. Kehonhallintani tulee kehittymään ja toivottavasti joskus vielä tulen ymmärtämään myös miten liikkeisiin mennään, miten niistä voi siirtyä toisiin liikkeisiin ja niin edelleen.

Joskus mä vielä mietin: jes, mä osaan tän. Ja sitä ennen yritän taas olla vertailematta omaa kehitystä muiden kehitykseen. Yritän muistaa, että puolitoista tuntia päivässä treenaava kehittyy nopeammin kuin puolitoista tuntia viikossa treenaavaa. Ja yritän muistaa, että:

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti