prkl! eli sisulla vuoteen 2015

Meidän liikuntakeskuksen ensi vuoden kalenteri julkaistiin eilen. Kun näin, että maanantain tankotanssitunti on tippunut pois kalenterista, tuli itku. Ja mä en itke kovin usein. Nyt kyyneleet valui vuolaasti poskilla, koska viikon ainoa tunti on samaan aikaan kuin mun omat jumppaohjaukset. Itku kesti kuitenkin vain pari minuuttia. Sitten pyyhin kyyneleeni ja totesin, että mun harrastustan ei jää tähän! "Musta tulee v**u parempi kuin kukaan koskaan uskookaan!", mä taisin uhota.

Sisu on jotain, mitä mulla on, mutta se on ollut pitkään kateissa. Nyt se löytyi. Täytyi vaan kaivaa tarpeeksi syvältä.

Olen niin kovin monta kertaa meinannut lopettaa tankoilun, kun se ei ole sujunut niin kuin olisin halunnut. Olen miettinyt, enkö tykkää lajista tarpeeksi kun olisin vastoinkäymisten edessä valmis luopumaan siitä. No, nyt sekin sitten selvisi: en voisi kuvitellakaan oikeasti lopettavani tankotanssia. Pienien vaikeuksien edessä soitan suutani ja uhoan lopettavani, mutta nyt kun tuli suurempi ongelma, mun polte treenata on kovempi kuin koskaan.

Oikeastaan tämä voi olla tosi hyvä juttu, monellakin tapaa.
Ensinnäkin, oon ihan puupää kun opettelen liikkeitä. En tajua mikä käsi tulee mihin, mikä on ulkojalka, mihin suuntaan vartaloa taivutetaan. Tunnilla ei kehtaa pyytää kahdettakymmenettä kertaa uusintanäyttöä liikkeestä, mutta kotona treenatessa voin selata Youtube-videota yhä uudelleen, pysäyttää, kokeilla, unohtaa, katsoa, kokeilla.. ja vähitellen oppia. Ja nauttia siitä oppimisprosessista. Pitää hauskaa.



Yksi mun kriiseilyn aihe tankotanssissa on ollut se, että vaikka tykkään siitä (kuin hullu puurosta), en saa siinä onnistumisen kokemuksia. En nimittäin saa oikeastaan kauheen isoja fiiliksiä siitä, että pääsen johonkin asentoon. Haluaisin vaan päästä tanssimaan. Hiomaan ja harjoittelemaan koreografiaa. Siihen on kuitenkin matkaa, koska ensin pitää osata niitä liikkeitä. Niinpä päätin nyt oppia nauttimaan myös matkasta, siis niiden liikkeiden opettelusta. Aina kun opin uuden liikkeen, olen askeleen lähempänä koreografiaa ja siksi on mahtavaa oppia uusia temppuja.

Tää mun sisukkuus (toivottavasti pitkäaikainen sellainen!) johti eilen jo siihen, että kokeilin muutamaa liikettä joita en ole tunnilla koskaan uskaltanut kokeilla. Vaikka pelotti, pystyin jotenkin hengittää pelon ja kivun pois ja vain suorittaa liikkeen. Ja tsädäm, yhtäkkiä olinkin asennossa, jossa en koskaan ennen ole ollut. Jee! Ja vaikka se ei ollut kaunis, se oli alku. Voin hioa samaa liikettä vaikka kaksi kuukautta, kun itse päätän mitä harjoittelen. Tässä jade ja russian split minun ja ammattilaisten tekemänä. Hieman täytyy vielä hioa! :D

(Tuo toinen kuva Pinterestistä.)





(Oona Kivelän kuva täältä: http://weheartit.com/tag/russian%20split)

Mun paha, paha tapa on verrata itseäni niihin, jotka kehittyy nopeammin/kestää kipua paremmin/ovat vahvempia ja venyvämpiä ja niin edelleen. Kun treenaan itse, en koko ajan panikoi sitä, että apua nyt muut osaa ja minä en ja miksi olen taas kaikkein huonoin. Lisäksi nyt on enemmän kuin hyvä syy välillä käydä jonkinlaisissa workshopeissa tai vaikka vihdoin tehdä vierailu Pole4Fitin tunneille, kun siitä olen haaveillut noin kaksi vuotta mutta en ole saanut aikaiseksi. Vielä kun löytyisi treenikaveri, jonka kanssa välillä pohtia ja pähkäillä ja vaihtaa kokemuksia niin asiat olisivat melkeinpä täydellisesti.



Jos rehellisiä ollaan, niin onhan tässä myös paljon harmituksen aiheita. Ei enää ihania tankokamuja, ei kannustavaa ja perseelle potkivaa opettajaa, jolta saa tukea ja turvaa ja vinkkejä. Ei jonkun muun suunnittelemia treenejä, ei muiden ohjaamia alkulämmittelyjä (mä kotona aina luistan niistä ja venyttelenkin ihan liian vähän.) Mutta turha jäädä harmittelemaan, kun ei asialle nyt mitään voi.

Nyt on siis sisua ja intoa treenata. Vuosi 2015 tulee olemaan mahtava tankoiluvuosi!

Tosin.. on nuo lapset ja mies, tuore yrittäjä. On huomionkipeä kissa, työt, sukutriathlonista tohkeilevat sukulaiset ja sen myötä oma triathloninnostuksen heräily. Ja kaikenlaista muutakin. Eli realistisesti ajateltuna mun mahtava tankoiluvuosi tulee sisältämään ehkä maksimissaan kaksi treeniä viikossa ja toivottavasti jonkin verran venyttelyä. En tule olemaan ensi vuonnakaan maailman huipuilla (ylläri! :D), mutta paljon parempi kuin tällä hetkellä. Paljon parempi kuin näissä kuvissa, joita vuoden päästä tulen punastelemaan: "Oonko ollut noin huono! Ja vielä laittanut kuvia nettiin! Voi apuaaa.."

Toivottavasti myös juuri sun vuosi tulee olemaan mahtava!

harrastuksen ja parisuhteen yhtäläisyyksistä.

Olipa taas tankotanssitunti. Menin sisään ihan into piukeana, "jee onpa kiva päästä treenaamaan". Mutta ei. Ei vaan sujunut. Ei mikään. Ja mun pää ei kestä sitä. Se alkaa hajota. Silloin tekeminen menee puristamiseksi. Tai sitten muutun jauhosäkiksi, jota opettaja tulee tuuppimaan ympäriinsä, heittää mut niihin asentoihin, auttaa. Enkä silti tajua liikettä. Ai mihin mun jalan pitää mennä? Ai mikä suunta? Ai millä lihaksilla?

Lähdin tunnilta kiroillen ja ärrimurrina. Ja *syvä sisäänhengitys, että pystyn kertomaan tämän aika säälittävän faktan elämästäni* autoon istuessa tuli itku. Harmitusitku. Sillä tykkään tuosta lajista ihan todella paljon, mutta noin 95-prosenttisesti se saa mut tuntemaan itseni huonoksi. Kuten olen aiemminkin täällä kertonut, tunneilla tuntuu että olen heikko, kömpelö, tyhmä ja lihava. Että kaikki muut on parempia ja että minä vaan junnaan samoissa liikkeissä. Ja sitten vielä inisen ja vingun siellä tunnilla.

Kotiin ajaessa ajattelin, että harrastukset ja parisuhde on aika samanlaisia juttuja. Joskus sitä vaan sattuu rakastumaan väärään tyyppiin. Tiedät, että et voi hyvin siinä suhteessa, mutta rakkauden takia et halua lähteä. Se ehkä vaatii sulta liikaa tai haluisi että olisit erilainen. Ehkä se saa sut tuntemaan itsesi huonoksi tai ehkä teidän maailmat ei vaan muuten osu ihan yksiin. Mutta kun sä rakastat sitä niin kovasti. Ja silti, jossain syvällä sisimmässä tiedät, että jos tekisit sen kipeän, kipeän päätöksen ja lähtisit suhteesta, voisit niin kovin paljon paremmin.

Ajattelin, että mun ja tankotanssin suhde on tällainen. Ja että mun ja kestävyysurheilun suhde on ihan toisenlainen.
Kestävyysurheilu on see tylsä ja väritön tyyppi, josta et todellakaan ole kiinnostunut. Aluksi. Mutta se tyyppi onkin just se, joka tuo sussa parhaat piirteet esiin. Se seurassa tunnet itsesi hyväksi, hauskaksi, taitavaksi, kiinnostavaksi, kauniiksi. Joo, arjessa ei ehkä ole ilotulituksia ja romanttisia yllätyksiä, vaan tasaisen tavallista elämää. Mutta tiedät että siihen tyyppiin voi luottaa. Ja että se rakastaa eikä se ole lähdössä mihinkään. Ja se on mahtavaa.

Mun mielestä kestävyysurheilu on tylsää ja tasapaksua, noin niin kuin ajatuksena. Mutta kun sitten lähden juoksemaan, uimaan tai pyöräilemään, se onkin ihan kivaa. Välillä on tylsempiä hetkiä, sitten tulee taas hetkeksi loisto-olo, sit taas tasaisen varmaa etenemistä. Ja kun nyt olen vähän pureskellut mun "saavutuksia", on myönnettävä että kestävyysurheilu saa mut tuntemaan itseni hyväksi ja taitavaksi. Kolmen tunnin triathlon ja "no menen iltahölkälle kauniisiin maisemiin ja juoksen ihan rennon juoksun"-kymppi Midnight Runissa alle 54 minuutin saa hymyn palaamaan huulille. Ehkä oon valinnut väärän rakkaan, ehkä tässä olisi mulle Se Oikea?

Mutta ehkä se on vaan se alun ihastumisvaihe? Jos vaihtaisin tankotanssin triathloniin, pysyisikö hymy huulilla? Ehkä nuo ok-tulokset on vaan alkuhuumaa ja aloittelijan tuuria? Koska eihän parisuhdekaan oikeasti yleensä vaihtamalla parane.

Ajattelin, että nyt pitää hylätä rakas, mutta mielen pahoittava harrastus. Itkin miehen olkapäätä vasten, hei hei tankotanssi.

Ja sitten tajusin. Minä ja mun mies. Siinäpä esimerkki mulle ja tankotanssille.

Meidän parisuhde on nimittäin ollut pitkä ja kivinen, ei todellakaan pelkkää ruusuilla tanssimista. Ollaan alettu seurustelemaan teini-ikäisinä ja ollaan vuoroin kasvettu askel askeleelta aikuisemmiksi. Kasvetaan edelleen. Ja kun toinen ottaa harppauksen eteenpäin ja toinen jää taakse, olisi helppo luovuttaa. Sanoa heipat ja jatkaa elämää yksin tai ehkä jonkun toisen kanssa. Mutta me ei olla haluttu. Ollaan sisulla ja hammasta purren jatkettu vaikeiden hetkien yli. Ja aina tulee se hetki, kun kaikki on taas hyvin. Kun me puhutaan taas samaa kieltä, nähdään sama maailma, ollaan samassa veneessä. Ja ollaan taas vähän vahvempia yhdessä.
Siihen, että me ollaan edelleen yhdessä, on tarvittu luja tahto ja sitkeyttä.

Joten miksi en voisi sitä samaa lujaa tahtoa ja sitkeyttä käyttää tankotanssissa?

Ja päätin: minähän en rakastani jätä. Näillä eväillä aion vielä oppia monia, monia tankotanssitemppuja. Lujalla tahdolla ja sitkeällä treenaamisella, ajan kanssa, aion tulla notkeammaksi ja vahvemmaksi. Kehonhallintani tulee kehittymään ja toivottavasti joskus vielä tulen ymmärtämään myös miten liikkeisiin mennään, miten niistä voi siirtyä toisiin liikkeisiin ja niin edelleen.

Joskus mä vielä mietin: jes, mä osaan tän. Ja sitä ennen yritän taas olla vertailematta omaa kehitystä muiden kehitykseen. Yritän muistaa, että puolitoista tuntia päivässä treenaava kehittyy nopeammin kuin puolitoista tuntia viikossa treenaavaa. Ja yritän muistaa, että: