perjantai 5. kesäkuuta 2015

hiphei, yrittäjäksi.

Moikka moi,

blogin hiljaiselo on jatkunut.. Perustin yrityksen ja sen parissa on pitänyt kiirettä.

Yritykseni kotisivuilla on blogi, joka tulee päivittymään vähintään kerran viikossa. Tuo yrityksen blogi on asiapitoisempi ja aiheeltaan rajatumpi kuin tämä kirjoitan-mitä-mieleen-sattuu-tulemaan-tyyppinen My Life Without Candy-blogini. Jos siis haluat vinkkejä treeniin, elämäntapamuutokseen tai ravintoasioihin liittyen, klikkaa osoitteeseen http://www.ydintraining.fi/ydinblogi/

My Life Without Candy jatkaa ainakin vielä hetken eloaan, sillä olen siihen kovin kiintynyt. Jatkossakin blogiparka kyllä tulee olemaan lapsipuolen asemassa (vihaan tätä termiä, mutten nyt keksinyt parempaa) eli en uskalla luvata kovin tiheää päivitystahtia jatkossakaan.

Kivaa viikonloppua ja kuulemisiin!



ps. Käy tykkäämässä https://www.facebook.com/PhysioTrainingYdin Sinne tipahtelee myös kaikenlaisia linkkivinkkejä ja muuta mukavaa. :)

lauantai 9. toukokuuta 2015

usko itseesi!

Olen lähiaikoina törmännyt aivan liian usein siihen, että ihminen (useimmiten nainen) väheksyy itseään. Näkee itsessään vain virheitä ja korjattavaa. Vertaa itseään muihin ja näkee itsensä aina negatiivisessa valossa. Ei uskalla tehdä jotain, koska pelkää epäonnistuvansa. Tai tekee asian puolivillaisesti, jättää itselleen takaportin epäonnistumisen varalta, "enhän mä tosissani..".

Siksi haluan sanoa tämän: olet viisas. Olet taitava. Olet vahva. Olet älykäs. Olet enemmän kuin uskotkaan. Astu epämukavuusalueelle, niin huomaat tämän.

Epämukavuusalueelle astuminen ja siitä kunnialla tai edes hengissä selviäminen antaa onnistumisen kokemuksen. Onnistumisen kokemukset kasvattavat itseluottamusta. Ja itseluottamus on tärkeää.



Itse olen viime vuosina astunut yhä useammin epämukavuusalueelle ja pikku hiljaa epämukavuusalue on kaventunut huomattavasti. Muistan, kun vielä haaveilin ryhmäliikuntatuntien ohjaamisesta, mutta "en ikinä uskaltaisi". Hah, uskallan ja helposti.
Muistan, kun haaveilin yrittäjyydestä, "mutta en mä koskaan voisi oikeasti yritystä perustaa." Nyt mulla on Y-tunnus ja alkuvalmistelut pyörivät vinhasti.
Muistan, kuinka kauhuissani olin joskus ajatuksesta, että joutuisin esiintyä asiantuntijana jossakin. Ei se oikeasti olekaan niin kamalaa. Nyt haaveilen (salaa, joten ei kerrota kenellekään) siitä, että joskus vuosien kuluttua saisin jakaa vankkaa asiantuntijuuttani muille esimerkiksi koulutusten kautta.
Muistan, kuinka vielä pari kuukautta sitten tuntui kamalalta ajatukselta tehdä treeniä ammattilaisen silmäparin alla. "Mitä jos en teekään tätä liikettä täydellisesti." No, nyt teen treeniä erinomaisen personal trainerin silmien alla ja olen kiitollinen kaikesta palautteesta jonka saan. Ei korjaava palaute tarkoitakaan sitä, että olisin huono/surkea/epäonnistunut yksilö. Ei se olekaan kamalaa. Päinvastoin! On mahtavaa oppia uutta, saada liikkeistä entistä tehokkaampia ja turvallisempia.

Ja mitä enemmän astun epämukavuusalueelle, sitä enemmän huomaan: minä osaan tämän. En täydellisesti, mutta hyvin. Oppiminen on prosessi enkä ikinä voi olla valmis ja tietää kaikesta kaikkea. Ei tarvitsekaan. Voin silti olla hyvä, vaikken ole täydellinen. Mahtavaa!

Toivon, että seuraavan haasteen kohdatessasi uskot itseesti. Oli se haaste iso tai pieni, pinnallinen tai syvemmälle sukeltava, tartu siihen rohkeasti. Älä ajattele "en pysty!" vaan luota siihen, että kyllä sinä pystyt. Ja jos elämä ei heitä haastetta tiellesi, tee sellainen itsellesi. Haasta itsesi, tee jotain tavallisesta poikkeavaa. Jotain, joka pakottaa sut astumaan epämukavuusalueelle. Se voi olla ihan mitä vaan. Yksi päivä ilman karkkia. Pari lausetta tuntemattomalle kassajonossa. Isommat painot jumpassa. Uusi asenne töissä. Punainen väri huulissa Blistexin sijaan. Ihan mitä vaan. Kunhan se tuntuu ajatuksena vähän kamalalta. Sitten syvä sisäänhengitys ja ajatus: "minä pystyn siihen!".


lauantai 2. toukokuuta 2015

personal trainer suunnittelee, mutta asiakas tekee työt.

Vappuaattona tuli todistus postissa, joten nyt se on virallista: minä olen personal trainer ja PhysioTrainer. Jes!

Kippis!

Olen vasta aloittelemassa personal trainerin hommia, mutta jo nyt olen törmännyt useamman kerran samaan uskomukseen. Ihmiset luulevat, että kun palkkaa pt:n, saa superkunnon ja teräskropan. Sori, mutta ei välttämättä saa. Personal trainer voi kyllä tehdä sulle suunnitelman, jonka avulla saat hyvän kunnon ja timmin kropan, mutta pt ei voi tehdä työtä sun puolesta. Jos et ole itse valmis tekemään duunia, näkemään vaivaa, vähän ehkä kärsimäänkin niin mitään ei tapahdu.

Itse olen vuosia hakannut päätä seinään, kun edistymistä ei tunnu tapahtuvan salilla tai muuallakaan. Kyllästyn, vaihdan lajia, junnaan, kyllästyn, vaihdan lajia, junnaan, kyllästyn, palaan vanhaan lajiin takaisin.

Nyt olen treenannut pian kuusi viikkoa suht kurinalaisesti ja kappas, salipainot ovat kasvaneet tänä aikana huimasti. Lisääntyneen voiman huomaa kaikessa ja lihasmassaakin on tainnut tulla vähän lisää. Onko tämä mun personal trainerin ansiota?
No tavallaan on: hän on tehnyt mulle erinomaisen ohjelman, treeniä tukevan ruokavalion ja hän odottaa treenipainojen nousevan.


Ekan personal trainer-tapaamisen jälkeen oli vaikea saada tuo liukuovi auki, ei ollut enää treenin jäljiltä voimia. Mahtava fiilis!

Mutta.. Minä olen se, joka on tehnyt treenit ja katsonut mitä syö. Minä olen huolehtinut siitä, että treenit tulevat tehtyä ja että saan riittävästi lepoa. Keskiviikkoisin olen herännyt ennen kuutta salille, kun muuten en olisi kerennyt treeniä tekemään ja keskiviikon kohdalla lukee "sali". Olen istunut kahvilassa, pääsiäispöydässä ja ystävän luona omien eväiden kanssa (vähän nolostellen), olen unohtanut viikonlopun herkkuaamiaiset ja ravintolakäynnit. Olen joutunut kieltäytymään kivoista jutuista ja menoista, tyytynyt haaveilemaan vapaa-ajan puuhista ja nielemään sen, että herkkuja saa syödä vain tietyn määrän viikossa. Lisäksi olen joutunut tehdä hirveästi duunia pääni sisällä, jotta olen löytänyt itsestäni sen tsempin ja voiman, jota salitreenissä nykyisin tarvitsen.


Eväät aina mukana ja ruoka-ajat kellon mukaan, missä ikinä menenkään. Tässä lounas junassa matkalla tilitoimistoon yritysjutuista neuvottelemaan.

Olen tehnyt pirusti töitä ja muuttanut monta juttua elämässäni, koska haluan saavuttaa tavoitteeni.

Tarvitsin personal trainerin apua, koska en osannut olla itselleni pt. Osaan tehdä muille hyviä suunnitelmia ja salitreenejä, osaan olla hyvä pt, mutta en osaa olla itse itseni asiakas. Aloin neuvottelemaan: "ei kai oikeasti näin montaa toistoa?", "ei tätä tylsää aerobista varmaan ole pakko tehdä..?" ja niin edelleen. Nyt en neuvottele vaan teen mitä käsketään. Ei treeni aina tunnu mukavalta, päinvastoin. Harvoin tykkään lähteä tekemään aerobista treeniä ja salitreenit ovat välillä tosi tuskaisia, kun painot ovat raskaat ja lihaksissa polttaa. Mutta kun ammattilainen on miettinyt, että tänään pitää tehdä 4 x 6 maastavetoa tai 90 min kevyttä aerobista, mä tiedän sen olevan mulle hyväksi, se vie mua kohti tavoitetta ja siksi mä teen sen.


Nousee nousee..

Personal trainer on erinomainen apu tavoitteiden saavuttamiseksi, mutta ei se ole mikään oikotie onneen. Sinä itse teet työt.
Ja työnteko ei aina maistu, mutta harvoinpa mitään saavuttaa ilmaiseksi. On nähtävä vaivaa. On pidettävä mielessä tavoite ja työskenneltävä järjestelmällisesti sitä kohti. Ja usein on myös luovuttava jostain.


Istuin näin lähellä suklaata kokonaisen koulutusviikonlopun ajan. En ottanut yhtäkään palaa. Hyvä mä!

Otetaan esimerkki, tosi tyypillinen sellainen. Haaveena kiinteytyminen, treenikokoemusta salilta jo useamman vuoden ajan. Ruoka viikolla suht terveellistä, mutta viikonloppu pelkkää herkuttelua. Sitten palkataan pt. Saavuttaako tämä ihminen tavoitteensa käymällä pari kertaa viikossa salilla painoja heiluttelemassa, syömällä terveellisesti viikolla ja herkuttelemalla viikonloppuisin? Ei. Jotain pitää muuttaa. Pitää löytää uusi, tiukka asenne treenaamiseen. Nostat painoja, et heiluttele. Terveellinen ruokailu myös viikonloppuna, joku pieni herkku sallittu. Joku joutuu sulkea tv:n just silloin, kun lempparireality alkaa, sillä kehittymiseen vaaditaan myös lepoa. Toinen joutuu luopua perjantain kosteista tyttöjen illoista, sillä siideripullot ja grilliltä haetut ruoat eivät kuulu ruokavalioon ja krapula lauantaina estää treenien toteuttamisen. Kolmas opettelee heräämään aiemmin, jotta ehtii tehdä treeninsä ennen töihin menoa.


Mä olen opetellut tyytymään 150 g karkkia karkkipäivänä. Vaikeaa, mutta hyväksi mulle.

On opeteltava uusia juttuja. On muutettava tekemisiä. On luovuttava asioista. On suunnattava katse tulevaan, siihen hetkeen kun tavoite on saavutettu. On keskityttävä siihen hetkeen ja mietittävä: tavoite on tämän arvoista. Silloin saavuttaa tavoitteensa. Ja vaikka personal trainer on auttanut tavoitteen saavuttamisessa, asiakas on se, joka teki työn.

Sitten saa todeta: "hyvä minä! tein hyvää työtä." ja suunnata katse seuraavaan tavoitteeseen.

Mukavaa viikonlopun jatkoa!

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

sunnuntaisarja 12/12: herkuttele!

Terve vaan!

Hengissä ollaan edelleen, vaikka blogi onkin taas viettänyt hiljaiseloa. Olen kaivannut tänne kirjoittelua ja asiaakin olisi vaikka minkälaista. Nyt on kuitenkin viimeisen sunnuntaisarjan aika ja aihe sopiikin hyvin pääsiäiseen. Aiheena on nimittäin herkuttelu. Kohtuullinen sellainen.

Makeanhimohan on yksilöllinen juttu ja voi olla, että osa lukijoista ei voi käsittää makeanhimo-ongelmaa lainkaan. Tiedän kuitenkin, että monet teistä käyvät kanssani samaa taistelua överiherkuttelua vastaan. Tämä sunnuntaisarjan postaus on erityisesti teille omistettu!

Alkuun pohjustusta, monille blogin lukijoille jo tuttua juttua: olen kamppaillut herkutteluni kanssa jo vuosia eikä kohtuullisuus aina onnistu vieläkään. Kun syön herkkuja, haluan niitä lisää ja lisää ja lisää, kunnes on paha olo ja morkkis, "ei enää koskaan"-olo. Ja seuraavana aamuna makeanhimo on taas entistä kovempi. Jos en silloin pysty vastustamaan makeanhimoa, joudun herkuttelukierteeseen ja kierteen katkaisee yleensä totaalikieltäytyminen, esimerkiksi kuukauden karkkilakko (joka kestää kolme päivää). Kun olen yrittänyt tasapainoilla herkuttelun ja hyvän olon välillä, kohtuullistaa herkuttelua, löytää minun kultaista keskitietäni tässä asiassa, olen oppinut monia asioita. Kaksi tärkeintä oppia ovat, että

1) karkinsyönti ei auta silloin kun harmittaa/surettaa/väsyttää/raivostuttaa jne. Tunteiden käsittelyyn on oltava joku muu keino.
2) on syötävä riittävästi ja tarpeeksi usein.

Kun ymmärrät ja laitat toteutukseen nämä kaksi asiaa, makeanhimo on jo huomattavasti helpompi pitää kurissa. Lupaan sen.

Viime viikkoina olen kuitenkin saanut monia uusia oivalluksia sekä muistutuksia jo oppimistani asioista. Näistä lisää nyt.

Totaalikieltäytyminen ei ole toimiva keino.
Välillä sitä uskottelee itselleen, että on parasta repäistä itsensä irti makeasta kieltäytymällä siitä kokonaan. Väärin.
Kun kiellän itseltäni jotain ("en saa syödä karkkia"), alan saman tien ajatella asiaa. Ja kun ajatukset pyörivät jossain tietyssä asiassa, sitä alkaa tehdä mieli ja lopulta kiusaus kasvaa liian suureksi.
On parempi syödä (ja elää) sopivan sallivasti. Kaikkea saa, kunhan pysyy kohtuudessa.

Kysyin personal traineriltani mikä on sopiva määrä namia herkkupäivänä ja jäin haukkomaan henkeä vastauksen kuullessani. Siis miten niin voin ostaa vain 150g nameja?! Ajattelin tämän olevan julmaa pilaa.. Mutta pian ymmärsin logiikan vastauksen takana. Nyt en ehkä enää koskaan voi syödä niitä jättimäisiä karkkipusseja, jotka ennen kuuluivat herkkupäivääni.

Karkeissa on nimittäin ihan sairaasti kaloreita. Tavallisessa namipussissa taitaa olla noin 350-380 kcal/100g, joten 350g pussin kalorimääräksi tulee yli 1200 kcal. Niinpä.

Karkit eivät todellakaan ole ainoa runsaskalorinen herkku, joten mikä ikinä herkkusi onkaan, vähemmän on riitettävä.


Ei enää jumbopussillista namia vain minulle.

Jos yrität laihduttaa puoli kiloa viikossa tahdilla, energiavajeesi pitäisi olla noin 500 kcal/päivä. Viikon aikana kerätty energiavaje heitetään helposti hukkaan herkkupäivänä, jos perusaterioiden lisäksi syödään ihanan aamiaisbrunssi, iltapäiväpulla ja illalla pussillinen karkkia siiderin kera.

Itse en yritä laihduttaa, mutta en myöskään halua syödä 1200 kcal edestä "tyhjiä kaloreita". Tarjoan elimistölleni mieluummin kalorit järkevämmässä muodossa, jolloin jaksan paremmin treeneissä, töissä ja arjessa. Siksi vietän nykyisin pitkän tovin karkkihyllyllä. Ensin punnitsen mitä haluan tällä viikolla syödä: ehkä hiukan hedelmää ja salmiakkia, vai sittenkin lakritsia? Seison laskin kädessä, lasken eri namipakkausten kalorimääriä ("jos otan tämän PikkuHyvä-pussin, voinko ottaa vielä tuon pienen patukan..") ja pidän huolen, että kalorimäärä on noin 500. Sitten syön namit huolellisesti jokaiseta nauttien ja ihan ilman morkkista. Namien loputtua harmittaa hetken, mutta sitten käännän katseeni positiiviseen: sain herkutella ja ei tullut pahaa oloa. Mahtavaa.

Herkuttelua ei siis tarvitse tai edes kannata lopettaa kokonaan, mutta herkuttelun määrää on hyvä kohtuullistaa.

Yksi mielestäni aika kiva ja toimiva, rennon terveelliseen syömiseen ohjaava periaate on nimeltään 80/20. Idea on se, että kun 80 % syömästäsi ravinnosta on terveellistä, 20 % suhteen voit olla hieman rennompi. (huom! Ei "..voit mättää 20% aterioista niin paljon sokeri- ja rasvapitoisia ruokia kuin vaan haluat"!) Kannattaa huomioida tietysti sen että nämä luvut vaihtelevat tilanteen ja tavoitteen mukaan. Jos tavoitteena on esimerkiksi tiristää viimeiset rasvat ennen fitness-lavalle kiipeämistä, et varmasti voi ottaa rennosti 20 % aterioista. Mutta jos ruokavalion pohja on todella kunnossa ja haaveena vain pitää paino nykyisessä, voit varmasti viidellä viikkoaterialla ottaa hieman rennommin: syödä patonkia täysjyväleivän sijasta, aloittaa sunnuntaiaamu croissantilla kaurapuuron sijaan tai nauttia täysmaitoon tehdyn latten macaron-leivoksen kera.




aaaah...

Ja vielä yksi, ehkä tärkein asia, jonka olen taas tässä viime aikoina muistanut: jotta muutos onnistuu, sinun täytyy todella haluta sitä. Itse olen joskus "halunnut" eroon karkinsyönnistä, mutta samalla olen miettinyt, etten ole ehkä ihan valmis vielä luopumaan karkkipussin rapistelusta sohvan nurkassa. Silloin yritys on jo tuhoon tuomittu. Sun täytyy haluta muutosta, sun täytyy olla valmis luopumaan jostain. Sun täytyy ymmärtää, että vaikka luopuminen tuntuu pahalta, se palkitaan. Joo, tuntuu pahalta luopua lauantai-illan Fazerin Sinisestä, mutta mieti mitä saat sen tilalle. Kevyemmän olon? Pienemmät farkut? Iloisemman mielen? Ehkä pääset vihdoin eroon siitä ärsyttävästä vatsamakkarasta, jonka olemassaolosta työkaverisi ovat kuulleet jo enemmän kuin tarpeeksi? Elämä on valintoja ja yksi valinnoista on tämä: pitäydytkö tutussa ja turvallisessa vai luovutko jostain ja saat jotain tilalle?


Ihanaa ja rentouttavaa pääsiäisen jatkoa!

ps.Lisää 80/20-syömisestä voit lukea esimerkiksi tästä Pöperöproffan blogikirjoitukseta.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

sunnuntaisarja 11/12: rasvatonta sen olla pitää?

Rasva puhuttaa ja herättää monenlaisia mielipiteitä. Monet tuntuvat elävän edelleen siinä uskossa, että rasvaton = paras vaihtoehto, aina. Toiset taas vannovat aitouden nimeen: aitoa voita sen olla pitää, ei mitään keinotekoista margariinia. Ja sitten ovat ne ihmiset (myös minä), joiden mielestä kasviöljyjä kannattaa syödä paljon ja eläinperäisiä rasvoja ei niin paljoa. Ja sitten ovat vielä ne kaikki muut, joilla on joku erilainen näkemys rasvoista.

Mielipiteitä on siis monia enkä ainakaan minä voi sanoa että joku olisi 100 % juuri se oikea teoria. Itse uskon kuitenkin mm. Valtion ravitsemusneuvottelukuntaa ja siksi kerron teille rasvoista tällaista:

* Rasvaa tarvitaan: Jos rasvaa vältellään liikaa, voi seuraukset olla terveydelle haitallisia. Vähärasvaisessa ruokavaliossa erityisesti välttämättömien rasvahappojen (omega-3 & omega-6) saanti jää usein liian vähäiseksi.

* Rasvassa kannattaa panostaa laatuun: Syö mieluummin tyydyttymättömiä eli "pehmeitä rasvoja" (pähkinät, siemenet, kasvipohjaiset öljyt jne.) kuin tyydyttyneitä "kovia rasvoja" (eläinperäiset rasvat)

Unohda siis rasvaiset juustot ja jogurtit, valmisruoat ja sipsit ym. rasvaiset herkut. Valitse juustoista enintään 17% rasvaa sisältäviä tuotteita ja maito, jogurtit ym. enintään 1% rasvaa sisältävinä. Syö kalaa (ainakin pari kertaa viikossa), siemeniä, pähkinöitä ja kasviöljyjä ja käytä vähintään 60 % rasvaa sisältävää kasviöljypohjaista rasvalevitettä. Pyri saamaan rasvasta noin 25-40 % päivittäisestä energiansaannista. Älä kuitenkaan liiottele määriä vaan ota huomioon, että rasva on energiatiheää ravintoa. Tämä tarkoittaa sitä, että pienessä määrässä rasvaa on paljon enemmän kaloreita kuin suuressa määrässä kasviksia. Esimerkki: oliiviöljy 100g = 884 kcal, tomaatti 100g = 23 kcal. Sinun pitäisi siis syödä lähes neljä kiloa tomaattia saadaksesi saman määrän kaloreita kuin 100 g oliiviöljyä on! (Okei, tyhmä esimerkki, koska ei kukaan syö 100g oliiviöljyä. Mutta tajusitte varmaan idean?)

Rasvasta ja kalasta puheenollen.. Kävin tänään kiireellä kaupassa (olin kassalla vasta sulkemisajan jälkeen, sori!) ja tajusin aivan liian myöhään olevani pyörällä liikenteessä.

Siinä olikin sitten vähän miettimistä miten saan kaikki ostokset kotiin asti kuljetettua. Lohi pääsi lopulta perunoiden kanssa tarakalla olevan lastenistuimen kyytiin. Kaveri ei ollut kauhean tyytyväisen näköinen.




Ihanaa alkavaa viikkoa!
-S-

ps. Nyt kun blogi päivittyy aika harvoin niin ikävän yllättäessä muistakaa mun Instagram-tili (@siniliisa)

perjantai 20. maaliskuuta 2015

mun ikioma projekti.

Tänään oli maailman mahtavin päivä! Tänään nimittäin polkaistiin käyntiin mun ikioma projekti.

Viime viikot/kuukaudet/vuodet ovat olleet sellaisia, että oma hyvinvointi ei ole ollut ykkösprioriteetti. Kaksi pientä lasta, kaksi aloittelevaa yritystä, kahden aikuisen epäsäännölliset työajat ja tulot, kalenteriin kirjatut minuuuttiaikataulut ja se vähäinen vapaa-aika suoritettuna esim. treenin parissa eivät ole se paras pohja hyvälle ja energiselle ololle. Nyt, aloittelevana PhysioTrainerina mietin, että mun on pakko voida hyvin, jotta voin olla hyvä esimerkki asiakkailleni ja mahdollisesti tuleville sellaisille. Ja jotta jaksan pyörittää yritystä ja jotta jaksan olla hyvä äiti ja vaimo ja ystävä ja ja ja..

Niinpä viime viikkoina olen yrittänyt aktiivisesti opetella olemaan suorittamatta kaikkea, ottamaan rennosti, unohtamaan ikuiset tehtävälistat ja tehokkuusajattelun. Lisäksi olen harjoitellut rennompaa asennoitumista kaikkeen (vaikeaa tällaiselle Stressi-Erkille).

Ja tein vielä jotain muutakin.

Palkkasin itselleni personal trainerin. ("Mitä, pt:lle pt?!" on moni ihmetellyt. Mutta kun en mä osaa itseäni komentaa enkä itselle sanoa, että kuule et sä voi tehdä kaikkea kivaa ja olla kaikkein paras kaikessa. Tartten siihen jonkun muun. Enkä mä näe itseäni salilla kaikista mahdollisista kulmista niin, että teenkö liikkeen oikein tai väärin.)

Tänään oli eka tapaaminen. Oli aivan mahtavaa. Olin unohtanut kuinka hyvä olo tulee siitä, kun tekee kunnon treenin salilla. Eikä treeni edes ollut sellainen oksennukset kurkkuun-treeni, jollaisia personal trainereiden treenien aina luullaan olevan, mut tiukka kuitenkin.

Ja kun treeni on jonkun toisen suunnittelema, se on näköjään vielä mahtavampaa, koska a) et voi neuvotella itsesi kanssa toistomääristä kesken treenin ja b) tulee tehtyä ehkä liikkeitä, joita et ole ikinä tehnyt ja mikäs sen virkistävämpää. Ai niin ja c) liikkeet tulee ehkä tehtyä isommilla painoilla kun joku muu päättää ne. Nimimerkillä: Luulin tehneeni isoilla painoilla, mutta esim. lantionnostossa olen käyttänyt 20 kg painotankoa ja tänään painoa olikin 55 kg. Hups.

Sanoinko jo että oli aivan sairaan siistii päästä kunnolla treenaamaan? Oon ollut koko päivän ihan fiiliksissä. Naamalla on kestohymy ja mieliala on loistava. Ja hyvä treeni tosiaan antaa energiaa: tavallisesti olen perjantai-iltana aivan puhki, mutta tällä viikolla pidin oman yksityisen diskon imurin ja lattialuutun kanssa. Pesin vessankin, just se paras puuha perjantai-iltaan.

Aaaaah, mä oon niin innoissani tästä! Treenin jälkeen kävelin kaupungilla hetken ennen junan lähtöä ja sattumalta kävelin Stadiumin ohi (olin ehkä saattanut aiemmin googlata missä se on). Synttärilahjaksi saatu Stadium-lahjakortti poltteli lompakossa ja ajattelin, että palkitsenpa itseni hyvästä treenistä jollain kivalla treenivaatteella. Sitten tajusin, että ei mun tarvitse palkita itseäni millään, koska se treeni itsessään oli "palkinto", nautin siitä ihan hulluna.

Kun sitten menin rautatieasemalle ja ostin lounasta, mietin otanko myös cafe latten ja macaron-leivoksen, "luksusta arkeen eli junamatkalle". Ja taas tajusin, että en mä tartte mitään luksusta koska se treeni oli mun luksusta. Ja sitten menin karkkikauppaan ja lehtikauppaan ja kummassakin tajusin, etten tarvitse mitään, vaikka rakastan lehtiä ja noh, taidattekin tietää mun suhteen karkkeihin. ;) Tajusin, että mun ajattelumallit on suoraan jostain naistenlehdistä: pitää olla arjessa luksusta ja pitää hemmotella itseään ja pitää palkita hyvistä treeneistä. Mutta kun ei tartte. Kun mulle treeni on just sitä, mitä jollekin muulle on kuohuviinilasillinen työpäivän päätteeksi, hemmotteleva kasvohoito tai jotain muuta ihanaa.

Treenaaminen on ihanaa.

(Oon vissiin edelleen jossain endorfiinipöllyissä.)

Viime päivinä on tullut muutama tunti liikuntaa, onneksi sopivasti sekaisin rankkaa ja kevyttä:
Su - Supertreeneissä tunnit: FasciaTraining, BodyAttack (Kimmo Jukurin ohjaama - ihan huippu!), Basic Gymnastics, PartyFit ja Bokwa Fitness.
Ma - Pari ohjausta + pari tuntia tankotanssia.
Ti - Piloxing
Ke - Pitkä suoretki lasten kanssa ja pari ohjausta
To - Tankotanssitunti(eka! toivottavasti ei vika.) lukiolaisille, 3 tuntia omia ohjauksia
Pe - pari tuntia treeniä pt:n kanssa

Saako huomenna levätä?

Loistavaa viikonloppua kaikille!

ps. Ai mun treenitavoitteet? Ne vois olla vaik tässä:


(Anteeksi ruma sana tuolla lopussa, sitä ei ole suunnattu teille.)

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

sunnuntaisarja 10/12: ajatus annoskokoihin.

Tähän mennessä sunnuntaisarjan kautta ollaan opeteltu muun muassa juomaan vettä, syömään kasviksia ja proteiineja, huolehtimaan kuidunsaannista, liikkumaan ja valitsemaan hyviä hiilihydraatteja. Tässä sarjan kolmanneksi viimeisessä osassa keskitytään annoskokoihin.

Vaikka söisit juuri lautasmallin mukaan, saisit oikeassa suhteessa hiilareita, proteiineja ja rasvaa ja herkuttelisit kohtuullisesti, voit silti laihtua tai lihoa vastoin tahtoasi. Miksi?

Siksi, että kun asioita yksinkertaistetaan rajusti, laihtumisessa ja lihomisessa on kyse vain yhdestä asiasta. Nimittäin siitä, syötkö juuri sopivasti kulutukseesi nähden. Jos saat ruoasta enemmän energiaa kuin kulutat päivän aikana, paino nousee. Ja tietysi myös päinvastoin: jos ruoasta saatu kcal-määrä on pienempi kuin energiankulutuksesi, paino laskee.

Ja vaikka ruokailut olisivat kuinka optimaalisesti rakennettuja ja rytmitettyjä, voi kaikki mennä pieleen annoskokojen vuoksi.

Annoskokojen suhteen ei ole yhtä oikeaa kaavaa eikä sopivaa annoskokoa löydä kaverin syömisiä seuraamalla, sillä me kaikki kulutamme energiaa yksilöllisesti. Itse esimerkiksi syön yhtä isoja tai isompia annoksia kuin 25 kiloa painavampi mieheni ja silti kummankin paino pysyy tasaisesti paikallaan suurimman osan ajasta. (Ei puhuta nyt niistä herkkuputkista..)

Sairaalassa ollessani olin kyllä koko ajan nälkäinen, tällainen annos ei kauaa mua kylläisenä pidä..


Jos täytät lautasesi ravitsemussuositusten mukaisesti eli lautasmallia hyödyntäen, uskallan väittää näin:
annoskokosi on sopiva, kun olet aterian jälkeen kylläinen, mutta et ähkyssä ja ennen seuraavaa ateriaa (kolmen-neljän tunnin päästä) olet sopivasti nälkäinen.

Jos tuntuu, että olet aina ähkyssä tai paino nousee jatkuvasti, tässä muutama vinkki:

1) Valitse pienempi - Nykyiset lautaset ovat usein jättimäisiä. Osta kotiin pienempiä ruokalautasia, jolloin lautanen näyttää täydeltä, vaikka ruokaa on entistä vähemmän. Työpaikkaruokalassa voit levittää ruoan ilmavasti lautaselle, jolloin lautanen näyttää täydemmältä kuin onkaan. Ota myös mielummin liian vähän ruokaa ja hyödynnä santikierros, sillä todennäköisesti syöt kaiken lautaselle lappaamasi ruoan vaikka olisit jo kylläinen.

2) Keskity ruokailuun - Jos ahmit ruoan puolihuomaamattasi, aivojen kylläisyyskeskus ei pysy mukana ja syöt todennäköisesti enemmän kuin tarpeeksi. Unohda siis kirjat, lehdet, puhelimet ja muut viihdykkeet ja pyhitä ateriahetket ruokailulle, ja tilanteesta riippuen rauhoittumiselle tai seurustelulle.

3) Älä katso kilohintoja - Muistan, kun joskus sain 200g karkkipussin - se oli jättimäinen! Nykyisin 200g karkkipussi vaikuttaa mitättömän pieneltä siinä puolen kilon säkkien vieressä. Tuotteiden koot ovat kasvaneet parissa vuosikymmenessä valtavasti, joten en yhtään ihmettele miksi ylipaino on nyt paljon suurempi ongelma kuin 20 vuotta sitten. Ja meitä vielä kannustetaan ostamaan jättikokoisia pakkauksia hinnoittelemalla tuotteet niin, että superhypermegapaketin kilohinta on selkeästi halvempi kuin saman tuotteen kohtuukokoisella tuotepakkauksella. Iso buu tästä!

Itse muuten ostan usein ison namipussin, koska a) se on kilohinnaltaan halvempi (vaikka oikeasti pienempi maksaisi kuitenkin vähemmän!) ja b) "toi pieni on niin pieni, että mitä jos namit loppuu kesken?!". Jälkimmäinen pelko on turha ja typerä, sillä pienempi namipussi tyydyttäisi varmasti makeannälkäni, mutta en ehkä kärsisi karkkipäiviltä tutusta dilemmasta nimeltä On Jo Paha Olo Mutta Karkkeja On Vielä Kourallinen Jäljellä, Ei Niitä Voi Jättää Syömättä, Pakko Syödä Loppuun.
Tästä lähtien ostan vain pieniä namipusseja.

4) Älä kasvata nälkää liian isoksi - Jos olet ruoka-aikaan nälkäinen, hyvä. Jos olet sudennälkäinen, ei hyvä. Silloin tulet todennäköisesti syömään isomman annoksen kuin tavallisesti. Supernälkäisenä kannattaa juoda aluksi lasillinen tai pari vettä ja aloittaa vatsan täyttäminen kevyesti kasviksilla, jolloin vatsaan ei mahdu enää niin paljon (nälkäisenä aah, niin herkulliselta vaikuttavia) rasvaisia tai muuten runsaasti kaloreita sisältäviä pöperöitä.

Kun ruoan pääraaka-aineena on kasvikset, energiapitoisuus pysyy kohtuullisena.


5) Älä huijaa itseäsi - Syö ruoka-aikana, älä muulloin. Suklaapatukka lounaan ja välipalan välissä on ruokaa ja vielä kovin kaloripitoista sellaista. Ruokaa laittaessa napsitut makupalat ovat ruokaa ja kasvattavat päivän kalorimäärää. Ohimennen jääkaapista napsitut leikkele- tai juustosiivut ovat myös ruokaa. Kaikki lasketaan, ei vain aterioilla syöty ruoka. Älä siis huijaa itseäsi!

Kalorit, kalorit, kalorit.. En halua kuulostaa ihmiseltä, jonka mielestä ruoassa tärkeintä on kalorit (tai niiden vähyys), sillä se ei todellakaan ole tärkeintä. Jos tavoitteena on kuitenkin laihtuminen tai terveellisen, sopivasti energiaa sisältävän ruokavalion sisäistäminen, on kaloreihin alussa uhrattava ajatus tai pari. Ei onneksi loppuelämää. Ethän joka askeleellakaan joudu miettimään mitä nyt seuraavaksi pitääkään tehdä eteenpäin päästäkseen.

Nauttikaa ruoasta, kohtuullisissa määrin. :)
-S-

hyvää naistenpäivää!

Hyvää naistenpäivää kaikille!



Tätä päivää kannattaa juhlia, sillä me naiset olemme huippuja. Olemme myös erilaisia, mutta mahtavia yksilöitä jokainen. Tänään kannattaa tehdä jotain mistä nauttii ja josta tulee hyvä olo. Oli se sitten pitkä juoksulenkki, lasi kuohuvaa ja pala suklaata tai villasukan neulonta sohvatyynyihin uppoutuneena. Nauti ja kerää voimia, että jaksat taas olla upea! (Ei vain ulkoisesti vaan myös sisäisesti.)

Tänään kannattaa myös olla kiitollinen. Meillä suomalaisilla naisilla kun on erityisen paljon syytä juhlaan. Vaikkei Suomikaan ole täydellinen maa eikä täälläkään kaikilla naisilla asiat ole kohdallaan, mutta naisen asema on täällä yleisellä tasolla hurjan paljon parempi kuin monessa muussa maassa. Täällä naiset saavat tehdä töitä, saavat äänestää, saavat ajaa autoa ja kertoa mielipiteensä. Vaikka naiset kokevat meidänkin maassa väkivaltaa, elämme kuitenkin todella turvallisessa maassa. Täällä väkivaltaan myös puututaan, täällä ei ole ok lyödä naista (tai miestä tai lasta tai eläintä). Täällä raiskaukset eivät ole naisten syytä ("mitäs oli pukeutunut liian paljastavasti", "kiltit tytöt eivät liiku ulkona pimeällä" jne. Nämä ovat jossain päin maailmaa "oikeutuksia" raiskaukselle). Suomessa tytöt saavat käydä koulua ja harrastaa "poikien" lajeja, me saamme valita itse puolisomme ja ammattimme ja monet muut asiat. Ja niin edelleen.

Jouluna toivotaan asioita joulupukilta, joten saako naistenpäivänä toivoa asioita joulumuorilta, äiti maalta tai joltain muulta naishahmolta? Siinä tapauksessa toivoisin, että..
* huonoissa oloissa elävien naisten asema kohentuisi. Tässä tärkeimmässä asemassa on tietysti kyseisten maiden olot, poliittiset tahot ja yleinen asenne, mutta myös me paremmissa oloissa elävät ihmiset voimme tehdä paljon. It
* länsimaissa jatketaan tasa-arvon ja naisten oikeuksien kehittämistä
* naiset eivät kokisi toisia naisia uhkana ja kilpailuna vaan ymmärtäisivät olevansa vahvempia tiiminä
* koko maailma voisi unohtaa epärealistiset naisihanteet (ja miesihanteet myös), jolloin ulkonäön murehtimiseen käytetty energia voitaisiin suunnata johonkin parempaan
* kaikki löytäisivät oman tapansa liikkua ja syödä terveellisesti - ei ulkonäkösyistä vaan siksi, että silloin voi paremmin ja jaksaa paremmin


Tässä vielä pari linkkivinkkiä:
www.internationalwomensday.com
www.naistenpankki.fi

Ja loppuun vielä video, joka onkin jo pitkään ehtinyt pyöriä ainakin facebookissa. Katso, jos et ole vielä nähnyt. Jos olet nähnyt, katso silti - ihan vain muistuttaaksesi itsellesi, että me ollaan hyviä, vahvoja, taitavia ja mahtavia. klikkaa tästä: #likeagirl



-S-

tiistai 3. maaliskuuta 2015

uudet säännöt.

Kuten edellisistä blogiteksteistä (ja blogin harvasta päivittymistiheydestä) on ehkä voinut päätellä, viime viikot ovat olleet hektisiä. Niin hektisiä, että jopa mun duracell-akku uhkasi tyhjentyä. Hämmentävää. Kun nauttii kaikesta mitä tekee, on vaikea käsittää että akkua täytyy silti ladata. Että ei voi paahtaa sata lasissa aamuseiskasta puoleen yöhön tai sen yli ja nukkua yöt pätkissä lasten heräillessä.

Kun sitten aamut alkoivat säännöllisesti ajatuksella "ei v****, taas uusi päivä", oli lyötävä jarru pohjaan. Oli taas kerran opeteltava hengittämään syvään ja rauhoittumaan, ei sääntäämään jokaiseen innostavaan puuhaan ja tarttumaan jokaiseen inspiroivaan ideaan. Mahtaville tarjouksillekin olen joutunut sanomaan "ei kiitos" ja "valitettavasti nyt ei onnistu". Huh, se tuntuu joka kerta yhtä kamalalta. Mutta joskus on pakko.

Mun aivot kävi sellaisilla ylikierroksilla, että päässä tuntui koko ajan huminaa, surinaa ja niin edelleen. Se syö keskittymiskyvyn ja kärsivällisyyden, muun muassa. Viikonloppuna pyhitin pari päivää levolle, esimerkiksi perjantaina torkuin sohvalla takkatulen rätinässä pari tuntia. Lauantaina kävin tekemässä rauhassa (ei siis "kiirekiirekiire,teeäkkiäettäpääsetjatkamaantöitätaiolemaanperheenkanssaäkkkiiii!!"-nauha päässä pyörien kuten yleensä) ja istuin vielä infrapunasaunassakin. Illalla tein vähän töitä, mutta ihan leppoisasti vaan, ja sitten menin ajoissa sänkyyn piikkimaton päälle köllimään ja kirjaa lukemaan. Pää onkin nyt ollut hiljaisempi, syke ja hengitystahti rauhallisemmat. Oi miten ihanaa!!

Eilen illalla meinasi taas iskeä stressi kaikista asioista, jotka odottavat tekemistä, joiden deadline lähestyy, jotka haluaisin tehdä ja niin edelleen. Pää surisi taas enkä osannut tehdä pientäkään päätöstä (varma merkki stressistä mulla). Unohdin työt suosiolla, käperryin sohvalle miehen kainaloon katsomaan Top Gearia ja söin kuulkaa vieraita varten ostetun keksipaketinkin!


Terkut sohvalta!

Mun on nyt pakko opetella ottamaan itselleni rauhoittumisaikaa. Mun on löydettävä liikunnan lisäksi muitakin rentoutumiskeinoja, sellaisia, joissa mieli ja kroppa saavat levätä. Lisäksi mun oli laadittava itselleni työ/vapaa-aikaa koskevat säännöt, koska silloin kun työstä tykkää ja toimisto on kotona, on työtä ja vapaa-aikaa tosi vaikea erottaa toisistaan.

Miksi? Siksi, että en ole kovin mukava äiti tai puoliso stressaantuneena. Siksi, että silloin en ole kovin hyvä ystävä tai viihdyttävää seuraa. Siksi, että en halua olla väsynyt ja ylikierroksilla. Siksi, että silloin liikunta ei ole niin hauskaa kuin yleensä eikä kunto kehity. Ja myös siksi, että hyvinvointi-/terveys-/liikunta-alalla työskennellessä haluan olla esimerkkinä asiakkailleni ja muillekin ihmisille. Parin tunnin yöunilla, turbonappi pohjassa koko päivän tohottaessa en todellakaan ole hyvä esimerkki, paitsi varoittava sellainen. Ja siksi, että pidän töistäni todella paljon ja haluan tehdä niitä jatkossakin. Jos jatkan näin, olen jossain välissä syvässä suossa nimeltä Uupumus. Sinne en halua, joten nyt oli toimittava.

Niinpä laadin itselleni säännöt.

Ne ovat tässä:
- en lue sähköpostia/facebookin inbox-viestejä tms. lasten kanssa ollessani (Jos leikkivät rauhassa keskenään eivätkä tarvitse mua, sitten saan hoitaa kiireisen asian.)
- en lue sähköpostia/facebookin inbox-viestejä klo 21 jälkeen illalla. Enkä käytä SoMeakaan tuon aikarajan jälkeen.
- työnteko on lopetettava tavallisesti klo 22 mennessä, poikkeuksia voi olla silloin tällöin
- sängyssä on oltava 22.30, jotta on aikaa rauhoittua ennen nukkumaanmenoa
- pidän joka päivä vähintään 15 minuutin rauhoittumistauon, mielellään iltapäivällä (Tänään yritin tätä kun kerrankin kumpikin lapsi oli päiväunilla, mutta teemukillinen kesti vain kuuden minuutin ajan. Sitten aloin jo touhottaa töitä.)
- pidän yhden totaalivapaapäivän viikossa: ei töitä, ei opiskelua, ei mitään niihin liittyvää (tai jos ihan vähän kuitenkin?)
- etsin rauhoittumis-/rentoutumiskeinoja ja käytän niitä säännöllisesti

Tämä viimeinen kohta on ehkä kinkkisin. Kun.. No.. Joka kerta joogatessa huomaan, kuinka hyvää se tekisi mulle. Mutta kun se on niin hidasta ja tylsää! Koko tunnin vilkuilen kelloa ja mietin, onko vielä kauan jäljellä. Ja ajatus karkaa noin sekuntin välein uuteen asiaan, hirveän raskasta koittaa keskittyä vain hengitykseensä. Ja pahinta on se, kun tulee hyviä ajatuksia ja haluaisin kirjoittaa ne ylös ja sitten kuuluu opettajan ääni, joka kehottaa päästämään irti päähän tulevista ajatuksista. Eiii, en halua!!

Joskus olen huomannut, että joksu ja uinti ovat mukavan meditatiivisia, rentouttavia ja rauhoittavia lajeja. Mutta ylikierroksilla käydessä on vain yksi vaihde: "täysii!". Ei hyvä.

Käsityöt? Eiih. Toimii hyvässä seurassa eli meidän kerran kuukaudessa kokoontuvassa Viiniä&Villasukkia-illassa, mutta ei muuten. Ja ne V&V-illassa neulotut silmukatkin joudun useimmiten purkamaan (ihan vaan kun en keskity tekemiseen vaan höpöttämiseen).

Kirjoja luen iltaisin, mutta ylikierroksilla niihinkin on vaikea keskittyä.


Venyttely olisi ihan hyvä juttu.


Ja rauhallinen luontoretkeily. Jos malttaisi rauhoittua.

Kun en muuta enää keksinyt, marssin tänään Prismaan ja ostin itselleni palapelin. Nyt on 1500 palan edestä rauhoittumismahdollisuutta. Edellisestä palapelistä onkin aikaa, sillä kokosin sellaista viimeksi raskausajan vuodelevossa johon taisin joutua kun en, kas kummaa, malttanut kuunnella kroppani viestejä, rauhoittua ja levätä välillä. Vielä mä sen opin!

Olen nauttinut kummankin lapsen raskausajasta, mutta ihan kamalasti en kaipaa sitä aikaa kun tuijotin vuorotellen tätä..



.. ja tätä.

(Siis oikeasti.. Huoneessa pelkkä tikittävä kello ja päässä ajatus "älä synny vielä, älä kiltti synny vielä!". Hajottavaa, mutta myös opettavaista.)

Kroppa ja mieli tarvitsee rauhoittumista ja se on nyt opeteltava. Tai se kannnattaa opetella nyt, sillä myöhemmin voi olla liian myöhäistä.



Rauhaa ja rakkautta ja kaikkea.
-S-

ps. Joku saattaa nyt miettiä, että eikö tämän tyyppinen teksi ole ollut joskus aiemminkin..? No, mitäpä mä kerrasta oppisin.. Kaikki uudet taidot vaativat toistoja, myös rauhoittumisen opettelu. ;)

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

karkkiöverit.

Vedin sitten kunnon karkkiöverit. Sellaiset, että todellakin tuli paha olo.

Viime kerrasta onkin aikaa ihan tosi kauan, niin kauan etten yhtään muista koska näin olisi tapahtunut. Luulin, että olisin jo päässyt yli tällaisesta, mutta kappas, en ollutkaan.

Pari viime päivää on tullut syötyä kulutukseen nähden liian köykäisesti. Esimerkiksi tiistaina piloxing ja sali-yhdistelmän jälkeen join palautusjuoman, mutta en sitten tainnut syödä myöhäispäivällistä enkä iltapalaa, koska olin niin ähkynä palkkarista.

Aterian tai aterioiden yli hyppääminen kostautuu mulla aina. Aina.

Tänään menin ohjaamaan Teho30- ja coretunnit. Jo ennen tuntien alkua huomasin, että olen syönyt liian vähän, on nälkä. Kotiin palatessa pysähdyin Valintatalossa ("haen mehukeittoa ja roskapusseja") ja Aakkoset-pussi aukesi jo kaupan parkkipaikalla. Kotona mussutin nameja muun muassa eteisessä lenkkarit jalassa. Söin sentään myöhäisen päivällisen (klo 21-22 on mun ilta-aterian aika, iltapala sitten pari tuntia myöhemmin. Jumppaohjaajan arki.) ennen kuin jatkoin karkkien napsimista. Mun jumppa loppui klo 20:30, taisin olla kaupasta ulkona 20:48 ja pussi oli tyhjä 21:25.

Yök.

En muista koska mulla olisi ollut näin kamala, etova olo. Jos jotain hyvää pitää sanoa niin ainakin motivaatio syödä terveellisesti on entistä kovempi. Ei enää tällaisia karkkiövereitä, ikinä. Please.

Älkää kokeilko tätä kotona vaan muistakaa syödä.

tiistai 24. helmikuuta 2015

sunnuntaisarja 9/12: tee jotain!

Mun piti kirjoittaa aivan eri aiheesta, mutta nyt ei vaan synny tekstiä siitä aiheesta. Säästän sen siis joksikin toiseksi sunnuntaiksi. (Kyllä, tiedän, tänään on maanantai. Hupsis.) Niinpä tänään kirjoitan liikunnasta.

Liikunnasta siksi, että olen taas muistanut kuinka mahtava fiilis siitä tulee ja toivon, että jokainen tavottaisi joskus sen saman fiiliksen.

En ole aikoihin liikkunut säännöllisesti ja olen kaivannut sitä ihan hulluna. Viikonloppuna koulutuksessa sain taas pienen maistiaisen siitä, miten ihana fiilis liikunnan jälkeen voi ollakaan. Tänään sitten tein pitkästä aikaa tankoilutreenin kotona ja nyt on suupielet korvissa. Tänään on kyllä muitakin (liikunta-aiheisia) syitä hymyyn, mutta niistä ehkä myöhemmin lisää.

Tänään annan kuvien kertoa liikunnan ilosta.

Tässä olen minä tänään tankotreenin jälkeen, onnellisena. Alkuosa treenistä meni ihan päin mäntyä ja meinasinkin luovuttaa jo. Sitten kaivoin jostakin sisua ja jatkoin. Ja onnistuin. Ja jatkoin ja onnistuin. Ja niin edeleen. Ja nyt on siis äärimmäisen hyvä fiilis. (Niin hyvä fiilis, että pitäisi olla jo nukkumassa, mutta endorfiinit myllää enkä saa rauhoituttua.)



Tässä olen minä syksyllä juoksulenkin jälkeen, onnellisena. Jouduin pakottaa itseni lenkille, taisin päästellä pihassa vielä pari ärräpäätä ja polkea jalkaa. Sitten musiikit korville ja juoksemaan. Eksytin Känkkäränkän lenkin aikana ja palasin aurinkoisena kotiin.



Tässä olen minä pari viikkoa sitten, salitreenin jälkeen, onnellisena. Yleensä alan salilla neuvottelemaan saliohjelman tehneen henkilön (eli itseni) toistomääristä, jolloin esimerkiksi kymmenen toiston sijaan on ok tehdäkin vain kahdeksan. Nyt nappasin jostain vanhemmasta Fit-lehdestä salitreenin ja saatoin ehkä viimeisten toistojen aikana vähän kirota treenin suunnitellutta Haikaraisen Timoa. Jossain välissä tuntui siltä, että en. tule. selviämään. Mutta selvisin kuitenkin ja hikisenä, punaisena, kädet täristen oli pakko otta selfie, sillä tuota hymyä ei vaan saanut kasvoilta pois. Kun näen tämän kuvan, muistan joka kerta miten hirvältä treeni tuntui ja miten hirveän hyvältä sen jälkeen tuntui.



Tässä olen minä jonkun kotona tehdyn vatsalihastreenin jälkeen, onnellisena. Tämä on sitä aikaa kun kuopus oli parikuukautinen ja olin juuri aloittanut vatsalihasten treenaamisen. Treenit menivät osin oksennusta nieleskellen ja itkua pidätellen, sen verran kamalalta tuntui kun vatsalihasten voimat oli nollissa. Tämän kuvan otin, kun olin vihdoin päässyt tekemään jonkun "kunnon" coretreenin pelkän aktivoi-poikittainen-vatsalihas-vetämällä-napaa-selkärankaan-treenin jälkeen. Mikä mahtava polte vatsalihaksissa ja mikä mahtava fiilis.




Tämä taas on kuva kesäiseltä pyörälenkiltä. Olin vetänyt piloxing-tunnin ja fillaroin sen jälkeen triathlontreeninä pikkulenkin naapurikaupunkiin ja takaisin. Energiatasot eivät olleet parhaat mahdolliset, mutta ilta-aurinko porotti selkään, kukat tuoksuivat tien penkalla ja asfaltti rullasi tasaisesti renkaiden alla. Ihanaa.



Ja vielä toinen kuva siltä ajalta, kun kuopus oli ihan pieni ja raskausajan totaalivuodelepo vielä tuoreessa muistissa. Aloitin kunnon kohottamisen vaunulenkeillä. Miten mahtavaa olikaan laittaa lenkkarit jalkaan, vauva vaunuihin ja napit korville. Musiikki soi, askel rullasi ja tunsin olevani etuoikeutettu: olen terve, saan liikkua. (Ja mulla on kaksi ihanaa lasta.) Puuskutin ja hikoiluin muuten juuri viime viikolla samassa mäessä, kun meinattiin myöhästyä neuvolasta. Oli hieman raskaampaa työntää rattaissa 1,5-vuotiasta tyyppiä, kuin sitä pientä pakettia, jonka ikä lasketaan päivinä tai viikkoina. Mutta ylämäkivedot, rattaiden kanssa tai ilman, on ihan huippuja.




Toivottavasti sain välitettyä näiden kuvien avulla viestini, jonka on tämä: liikunta on mahtavaa! Joskus se on mahtavaa liikunnan aikana. Toisinaan treenin aikana tuntuu kamalalta, mutta sen jälkeen fiilis on huikea, kun leijuu endorfiinipöllyissä. Joskus on vaikea lähteä treenaamaan, joskus jää lähtemättä. Mutta lähteminen kannattaa, sillä todella, todella, todella harvoin tehty treeni harmittaa.

Lähde siis liikkeelle, jos et vielä liiku. Venytä omia rajojasi, jos et sitä jo tee. Etsi se oma juttu, josta saat nämä samat kicksit, koska.. liikunta vaan on yksi parhaita asioita elämässä.

<3 S.

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

sunnuntaisarja 8/12: laskiaispullat pannaan!

Muistatteko ne ajat, kun vähintään joka toinen ihminen tuntui karppaavan? Onneksi karppausbuumi taitaa olla jo mennyt ohi. Monille karppauksesta jäi kuitenkin jäljelle jonkinlainen "hiilihydraatit ovat pahoja"-asenne. Mutta eivät ne ole. On vaan olemassa erilaisia hiilihydraatteja: hyviä ja sitten vähän vähemmän hyviä (surkeita).

Me tarvitsemme hiilihydraatteja, ainakin vähän. Ihmisen hiilihydraattitarve on 2-10 g/kg/vrk. Tarve riippuu hyvin pitkälti siitä, kuinka aktiivinen olet töissä ja vapaa-aikana. Ruumiillista työtä tekevä, pitkiä lenkkejä juokseva ihminen tarvitsee hiilareita tietysti enemmän kuin toimistotyöntekijä, joka ajaa kotiin autolla ja viettää iltansa sohvalla. Mutta myös se paljon istuva toimistotyöntekijä hyötyy hyvistä hiilihydraateista, muun muassa kuidun saannin kautta.

Hiilihydraattien välttelyn sijaan kannattaisikin kiinnittää huomio hiilihydraattien laatuun ja siihen, mistä omat hiilihydraattinsa kerää. Kasvisten ja kokojyvätuotteiden käyttö on tosi hyvä juttu, hiilareiden haalinta leivoksista ja muista sokeriherkuista ei niinkään. Siksi mä kannustankin ensi viikolla miettimään sitä, onko sun syömät hiilarit laadukkaita vai ei.

SYÖ täysjyvätuotteitä - ÄLÄ SYÖ piirakoita ja pasteijoita
SYÖ kasviksia - ÄLÄ SYÖ valmisruokia ja sokerijogurttia
SYÖ hedelmiä - ÄLÄ SYÖ karkkia, keksiä ja jäätelöä
SYÖ marjoja - ÄLÄ SYÖ laskiaispullia (joka päivä)

Tähän on pakko lisätä, että yksi (tai pari) laskiaispulla vuodessa on ihan ok, yksi laskiaispulla päivässä kuukauden ajan ei ole. Mikä siinä muuten onkin, että nykyisin kaikki sesonkituotteet, esimerkiksi juuri laskiaispullat, tulee kauppoihin kauhean aikaisin.. Eikö laskiaispullia voisi myydä vain esimerkiksi laskiaissunnuntain ja -tiistain välillä sekä hiihtolomaviikolla?!


Me käytiin tänään urheilupuistossa pulkkailemassa ja luistelemassa - ja syötiin sitten kotiin päästyämme laskiaispullat!

Ja vielä kommentti kaikkiin "no mutta mä ainakin laihduin karppauksella!"-ajatuksiin, joita tämä ehkä teissä herätti.
Olen joskus aiemminkin kirjoittanut tämän, mutta toistanpa sen taas: totta kai karppaus laihduttaa, jos sun ruokavalio on perustunut pullaan ja leipään ja sen sellaiseen. Karpatessa kun joudut jättää pois kaiken sen roskahiilihydraatin ja otat tilalle jotain muuta, toivottavasti laadukkaampaa, ravintoa. Lisäksi päivittäinen kalorinsaanti tippuu helposti, kun hiilihydraattipitoiset herkut tippuvat pois ruokavaliosta. (Sama käy usein myös silloin kun aloittaa viljattoman tai/ja maidottoman dietin. Ei vaan tule herkuteltua niin paljon, kun herkuttelu ei ole yhtä vaivatonta. Sen sijaan että ostat leipomosta sen 10 munkin pussin, joutuisitkin itse väsätä jonkin viljattoman ja maidottoman raakakakun. Kuka semmoista joka ilta jaksaa tehdä? No aika harva.)

Reipasta viikkoa kaikille!

maanantai 9. helmikuuta 2015

(suunnilleen) sunnuntaisarja 7/12: kuituja kuituja!

Niin taas vierähti viikko ja ylikin, enkä ole tänne blogin puolelle kerennyt mitään päivitellä. Sunnuntaisarjakin alkaa jo perinteisesti ilmestyä jossain sunnuntain lähipäivinä.

Tällä kertaa ajattelin kirjoitella kuitujen saannista. Kuiduthan ovat muun muassa laihduttajan paras kaveri, eli jos siihen kuuluisaan kesäkuntoon on vielä matkaa, nyt kannattaa olla tarkkana.

Kuidut ovat hiilihydraatteja tai niiden kaltaisia aineita. Kroppamme ei pysty hyödyntämään kuituja eli ne eivät imeydy kroppaamme. Siispä emme saa niistä energiaa, kaloreita. Laihduttajille tämä on tietysti tosi hyvä uutinen, sillä laihdutushan perustuu yhteen simppeliin periaatteeseen: on syötävä vähemmän kaloreita kuin kuluttaa.

(No, ei se aina ole noin yksinkertaista, mutta ei takerruta nyt tähän.)

Kuitu täyttävät vatsaa ja saa meidät tuntemaan itsemme kylläisiksi. Kuitu myös alentaa kolesterolia, vähentää sepelvaltimotaudin ja tyypin 2 diabeteksen riskiä, tasapainottaa verensokeria ja edistää vatsan toimintaa. Olenpa jostain lukenut, että kuitu saattaisi ehkäistä syöpääkin. Mainio juttu tuo kuitu! Mistä sitä saa?

Kuitua saadaan vain kasvikunnan tuotteista: vihanneksista, hedelmistä, marjoista ja viljatuotteista. Runsaskuituisia elintarvikkeita ovat muun muassa täysjyväleivät, -pasta ja -riisi sekä pavut, linssit, herneet ja siemenet. Leipää ja sen sellaista valitessa kannattaa todella kiinnittää huomio siihen, että kyseessä on täysjyvätuote.

Kuidun saantisuositus on miehillä vähintään 35g, naisilla vähintään 25g. Omaa kuidunsaantiaan voi arvioida esimerkiksi Leipätiedotuksen Kuitutestillä, siihen pääset tästä. Oma kuitumääräni oli tuon testin mukaan noin 40g. Kiloklubiin ruokapäiväkirjaa täytellessäni kuidunsaanti oli myös tätä luokkaa, taisipa olla joinain päivinä jopa yli 50 g. Täysjyvätuotteet ja laadukkaat hiilarit ovatkin jo jokin aika sitten lunastaneet paikkansa ruokavaliossani, toivottavasti pysyvästi.

Mikä oli sinun kuidunsaannin arviosi? Tarvitseeko tsempata vai joko kuituasia on hyvällä mallilla ruokavaliossasi?







On tuo luonto vaan ihmeellinen ja mahtava juttu. Mitä kaikkia herkkuja siellä meille kasvaakaan - ja vielä herkkuja, jotka tekevät meille hyvää!

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

sunnuntaisarja 6/12: puoli kiloa päivässä.

Viime sunnuntaina kirjoittelin epämukavuuden sietämisestä. Se on osittain oma heikko kohtani, jota haluan ehdottomasti kehittää. Tämän sunnuntain aiheena on toinen heikko kohtani, nimittäin kasvikset.

Kasvisten, hedelmien ja marjojen saantisuositus ei tule varmaan kenellekään yllätyksenä: noin puoli kiloa päivässä. Myös näiden ruoka-aineiden terveellisyydestä on paljon tietämystä, mutta silti suurin osa meistä syö liian vähän kasviksia. On aika muuttaa tämä asia!



Miksi syödä kasviksia, hedelmiä ja marjoja?
- Niissä on paljon kuituja, vitamiineja ja kivennäisaineita.
- Runsaalla kasvisten syönnillä näyttäisi olevan monenlaisia terveysvaikutuksia.
- Niiden rasvan ja hiilihydraattien laatu on hyvä.
- Niiden kaloripitoisuus on pieni. Mainitaan nyt esimerkkinä vaikka kurkku 10 kcal/100g, tomaatti 21 kcal/100g, paprika 16-26 kcal/100g, kun Jälkiuunileivässä on 250 kcal/100g ja jauhelihassa (lihasta ja rasvapitoisuudesta riippuen) 150-220 kcal/100g.
Kasvikset täyttävät vatsaamme, mutta eivät niinkään päivän kaloritarvetta. Runsaasti kasviksia sisältävän ruokavalion avulla painonpudotus tai painonhallinta on helpompaa.

Miten syödä kasviksia, hedelmiä ja marjoja?
Tämä on kai yleensä se vaikein osuus. Tiedostamme, että niitä pitäisi syödä, mutta kun ei vaan osaa, jaksa, viitsi tai muista. No, helpointa on kai noudattaa aterioilla perinteistä lautasmallia. (Kuva täältä.)

Eli täytä puolet lautasesta kasviksilla.

Aina tämä ei toimi. Joskus on esimerkiksi ruokaa, jonka sivuun salaatti ei vaan sovi. Silloin kasviksia voi "piilottaa" itse ruokaan tai syödä kasvikset alkupalana. Tärkeintä olisi, että jokaisella aterialla olisi jotain kasvista, marjaa tai hedelmää tarjolla.

Itse tykkään tehdä kasvisruokia, esimerkiksi erilaisia muhennoksia linsseistä ja kasviksista. Silloin puoli kiloa päivässä on helppo tavoite saavuttaa. Tässä linkit muutamaan mun lempparikasvisruokaan:

Karibialainen kasvishöystö
Vegetable dhansak

Ruokia voi myös tuunata kasvispitoisempaan suuntaan. Itse tykkäsin kesällä syödä "tortilloja", joissa maissiletun sijasta käytin cosmopolitan-salaattia. Täytteeissäkin kannattaa käyttää paljon erilaisia kasviksia. Nam!



Myös amiaisella, iltapalalla ja välipaloilla kannattaa aina syödä jotain kasvista, marjaa tai hedelmää. Leivän päälle on helppo kasata salaatinlehtiä, kurkku-, paprika- ja tomaattiviipaleita. Pilkotut vihannekset hummuksdipin kanssa ovat herkullisia. Hedelmiä ja marjoja voi tietysti syödä ihan sellaisenaan, mutte ne ovat ihania myös puuron seassa. Sokerijogurtit kannattaa korvata maustamattomalla jogurtilla, johon sekoitetaan marjoja tai hedelmälohkoja. Herkkuihinkin voi upottaa hedelmiä, mutta huom! Marjat kakun päällä eivät ole hyvä syy syödä kakkua joka päivä.



Kesähelteillä tein myös raikkaan ja hauskan kakun (tai oikeastaan yritin tehdä).


Jenkkilehdestä bongatussa ohjeessa oli käytetty vaahtokarkkilevitettä, jota en halunnut itse käyttää. Kokeilin tuorejuuston ja kermavaahdon sekoitusta, mutta se oli todella huono idea. Päällinen valui pois "kakun" päältä ennen kuin ehdin edes tasoittaa sitä kauniiksi. Mutta idea on hyvä ja ensi kesänä aion keksiä päällisen, joka pysyy, mutta ei ole pelkkää sokeria (kuten vaahtokarkkilevite). "Kakkuna" on siis pelkkä kuorittu vesimeloni.





Nyt vaan kasviksia syömään!

tiistai 27. tammikuuta 2015

(tiistai-illan) sunnuntaisarja 5/12: epämukavuudesta

Kun ihminen muuttaa elintapojaan, hän haluaa jotain muutosta. Siis tuloksia. Se voi olla pienempi farkkukoko tai isompi hauis, se voi olla pirteämpi olo terveellisemmän ruoan kautta tai vaikka toive siitä, että kauppakassi ei tuntuisi niin turkasen painavalta kantaa.

Ja kun halutaan tuloksia, yksi asia on varmaa. Silloin on siedettävä epämukavuuden tunnetta.



En tarkoita nyt sitä, että jokaisen tulisi treenata veren maku suussa ja niin, että pukuhuoneessa tulee oksennus. Ei tosiaankaan tarvitse. Mutta jos haluat jonkinlaisia tuloksia, sinun on siedettävä epämukavuutta.
Jumpassa samat ihmiset luovuttavat joka kerta silloin, kun lihaksissa alkaa polttaa. Kun pikakelataan kaksi vuotta eteenpäin, samat ihmiset käyvät edelleen samassa jumpassa, treenaavat samoilla painoilla ja näyttävät ihan samalta. Sitten on ne jumppaajat, jotka sietävät hetken epämukavuutta. Jotka jaksavat tehdä viimeiset neljä toistoa vaikka hapottaa jo. Kahden vuoden päästä nämä ihmiset tekevät isommilla painoilla, loikkaavat entistä korkeammalle ja todennäköisesti ovat myös timmimmässä kunnossa kuin nyt.

Työpaikan ruokalassa aina se sama tyyppi tökkii salaatinlehdet ja muut ”rehut” lautasen sivuun, valitsee aina herkullisimman ruokavaihtoehdon eikä koskaan kieltäydy iltapäiväpullasta. Kahden vuoden päästä hän istuu samassa ruokalassa hieman painavampana, valittaa kuinka työpäivän jälkeen ei jaksa tehdä mitään ja ihmettelee kuinka ”ei tää läskikään sula millään”. Työkaveri sen sijaan tekee pieniä muutoksia ruokavalioonsa: lisää pikkuhiljaa salaatin määrää lautasella, valitsee ruokavaihtoehdoista terveellisemmän ja jättää tiistaisin palaveripullan syömättä. Salaatti ei maistu kovin hyvältä, uunimakkaran jättäminen linjastolle harmittaa ja pelkkä kahvi tuntuu karulta työkavereiden kehuessa korvapuustejansa. Mutta kahden vuoden päästä tämä työkaveri istuu pöydässä hoikempana ja kuuntelee ihmetellen toisten valitusta väsymyksestä ja läskistä. Lounassalaatti maistuu herkulliselta ja perjantain pulla taivaalliselta.



Uudet asiat ovat aluksi epämiellyttäviä. Sitten tapahtuu jotain: joko niistä tulee arkisia tai jopa miellyttäviä tai vaihtoehtoisesti ne unohdetaan ja palataan takaisin vanhaan ja totuttuun, mukavaan. Yleensä ratkaisevaa on se, miten paljon epämiellyttävyyttä joutuu sietämään. Jos muutokset ovat pieniä, epämiellyttävästä tunteesta selviää helpommin voittajana. Mutta jos elämä muuttuu suuresti, epämiellyttävät tunteet ovat juuri niin epämiellyttäviä, että niistä halutaan eroon. Eli palataan siihen vanhaan.


("Aaaargh, taas meni pieleen!!")

Tästä syystä elämänmuutoksia ei kannata tehdä silloin, kun on kiirettä/stressiä/ero puolisosta/läheisen kuolema/tms. Silloin epämiellyttävyyden sietokyky on jo kovilla tai jopa äärimmillään eikä epämiellyttävää muutosta yksinkertaisesti kestä.
Ja tästä syystä suosittelen lämpimästi palkitsemaan itsensä aina silloin, kun on sietänyt tarpeeksi kauan epämiellyttävää ja jostain epämiellyttävästä on tullut arkista, tavallista, rutiini. Hyvää työtä!


("Jes, mä opin tän sittenkin!")


Loppuun vielä linkki mun motivaatiobiisiin. Siihen, jonka laitan soimaan kun salilla viimeiset toistot tuntuu mahdottomilta tai joku tankotemppu sattuu-uu-uu niin että en halua tehdä sitä ollenkaan. Silloin nupit kaakkoon ja Elastisen Hallussa -biisi soimaan. Toimii aina.

"... Tulokset laittaa turvat kii
Kysyy tahtoo, kurii ja luonnetta
Jotain mitä kukaan ei voi tehä puolestas
Mahotont ei oo, hell no, ei tod
Mies ku veistos vai mies ku leivos
Ite päätät sen, eti ties ja keinos
Tehtävä töit, oikoteitä ei oo.."

ps. Kuvituksena ruutukaappauksia mun koreografiatreeneistä. Siellä vasta epämiellyttäviä tuntemuksia pitääkin sietää! ”Mä en osaa tätä yhtään, en tajua enkä opi ikinä. Oon niin huono!” ”Auuuu, kuinka tämä polttaa!” ”V..u, taas meni väärin. Ei kun uudestaan vaan.” Muun muassa näitä ajatuksia käyn läpi oikeastaan aina uutta Piloxing-koreografiaa harjoitellessa. Ja sitten tulee se Näytön Paikka, kun ohjaan sen jumppaajille ja voi sitä fiilistä, kun kova työ ja särkevä kroppa palkitaan onnistumisella. Parasta.

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

sunnuntaisarja maanantaina!

Nyt on kuulkaa sellainen tilanne, että uusi sunnuntaisarja-postaus ilmestyy vasta maanantaina. Pahoittelen!

Tähyilkää siis tännepäin huomenna. :)

perjantai 23. tammikuuta 2015

flunssaa potiessa on aikaa pohtia.

Tämä viikko on ollut aikamoinen tunteiden ja ajatusten sekamelska! Mutta se on elämää se. Ja elämä on mahtavaa!

Mies avasi yrityksensä ovet maanantaina ja kun hän illalla puoli seitsemän aikaan pääsi kotiin, hän lähti samantien viemään sairasta (miehen sanoin: puolikuollutta) lasta päivystykseen.

Siitä asti onkin ollut yhtä sairastelua: kuumetta, nuhaa, tukkoista nenää, hullua yskää, keuhkoputkentulehdusta, silmätulehdusta, kaikenlaista. Päivät ovat tuntuneet haastavilta. Etenkin siinä vaiheessa kun itsellä on korkea kuume, yksi kuumepotilas haluaa nukkua pää äidin rinnalla kohoasennossa 24/7 ja toinen lapsi alkaa jo parantua eli on virtaa ja puhtia esimerkiksi hyppiä seinille sisällä ja kiukuta mustasukkaisuutta. Samaan aikaan poden jäätäävää syyllisyyttä siitä, jouduin perua jumpat kolmelta päivältä. "Voi ei, mitä jos jollain on just tosi huono päivä ja sit se ajattelee, että onneksi illalla pääsee jumppaan ja sit tulee viesti että tunti on peruttu ja sit sen päivä tuntuu menneen ihan pyllylleen". Turhahan tällaisia on oikeasti pohtia, sillä joskus sitä vaan sairastuu eikä 40 asteen kuumeessa ilman ääntä voi vetää jumppaa, piste.

Näiden päivien aikana olen ehtinyt pohtia paljon kaikenlaista, esimerkiksi sitä että..
- tykkään mun työstä tosi paljon, mutta haluanko sittenkään tehdä sitä loppuelämääni?
Lähinnä just tuo sairastamiskynnys ahdistaa ja tietysti myös sekalaiset työajat (tunti nyt, kaksi iltapäivällä, kaksi illalla) on miinus, koska mun on vaikea keskittyä muuhun siinä välissä vaan olen koko ajan toinen jalka ovesta ulkona menossa jo.


(Mut onhan tää ihan hullun kivaa.)

- tykkään omasta treenaamisesta ja olen tehnyt sitä nyt ihan liian vähän.
Tuntuu tyhmältä lähteä ennen töitä tai niiden jälkeen treenaamaan ("äiti menee nyt salille ja sitten kolmeen jumppaan, moikka!"), mutta toisaalta ei ne tunnit ole mun treeniä ja huomaan mun kunnon laskeneen esimerkiksi loppukesän kuntoon verrattuna.


(pakko on treenata, jos tuosta sillasta joskus haluaa kauniimman.)

- tehokas ajankäyttötaito voi olla huono ominaisuus.
Pari päivää sitten silmiini osui ensin uutinen siitä, miten metsässä oleilu tekee hyvää. Sitten näin jonkun merimaiseman, jonka alla teksti viestitti siitä että jokaisella pitää olla maisema, jota tuijotellessa stressi sulaa ja murheet unohtuu. Olin vähän tuohtunut. Istua ja tuijotella merta? Siis tuntikaupalla? Oleilla metsässä? Mitä ajanhaaskausta! Senkin ajan voisi käyttää hyödyksi. Sitten pysähdyin. Koska minusta on tullut näin ällöttävän tehokkuusorientoitunut ihminen? (No, ruuhkavuosien aikana kouliintuu sellaiseksi). Ei joka hetkeä voi mitata tehokkuuden kautta ja minä aion nyt jatkossa muistaa tämän.


(Älä tuijota, ajankulua!)

- kolmen päivän melkein-syömättömyys tuntuu oikeastaan aika hyvältä kropassa, joten ehkä joskus pitäisi koittaa puhdistavaa paastoa? Tosin nyt oli helppoa "paastota" kun on vaan maannut sohvalla ja sängyssä ja lattialla. Portaiden kiipeäminen yläkertaan saa jalat tärisemään, joten kovin aktiivista elämää en ehkä voi haaveilla paaston aikana eläväni.

- joskus pitää heittää elämä risaiseksi.
Kirjoittelin syksyllä flunssan hoidosta ruokavaliolla (Linkki). Nyt sitten kun olin tosi kovassa flunssassa, ei voinut vähempää kiinnostaa ne kirjoittamani vinkit. En meinannut saada ruokaa alas lainkaan, joten söin sitten ihan just sitä mitä teki mieli. Eli esimerkiksi keskiviikkona aamupuuron, kaksi mandariinia, leivänpalan ja melkein koko Jumbo Remix-pussillisen. Torstaina kaksi ruokalusikallista puuroa, noin 15 karkkia, iso pala pizzaa. Nyt oikein kihisen innosta päästä taas terveellisen ruoan kimppuun. "Repsahdukset" tai tällaiset kaameat ruokavalionotkahdukset on ok, kunhan ne ei kestä liian kauaa tai toistu liian usein.

- telkkarista ei tule nykyisin melkein mitään katsomisen arvoista.


(Katselen mielummin näitä kuin suurta osaa telkkarin tarjottavasta. Onneksi oli tulppaaneja sohvapöydällä kun olin kipeenä.)

Tiedättekö, olin pohtinut kaikenlaista muutakin, mutta kun olin saanut tämän postauksen kirjoitettua, blogger jumiutui eikä ollut tallentanut koko tekstiä. Nyt pari tuntia myöhemmin en enää muista näitä mun pohdintoja, koska oon ihan täpinöissäni. Täpinöissä koska olen pitkään halunnut päästä tankoilussa sellaiselle tasolle, että pystyn harjoitella koreografiaa - siis oikeasti tanssia (älä lue: kieputella itseään tangon ympäri ja heilutella persettä, sillä sellaisesta en ole kiinnostunut). Tänään kun uskaltauduin ulos sen verran, että kävelin kauppaan (palaten autolla etten vaan rasitu liikaa :D) kuuntelin musiikkia ja palaset vaan loksahtivat paikalleen. Nyt mulla on biisi johon aion suunnitella koreografian ja pieni ajatus jo siitä koreografiasta. Siitä tulee hieno! (Eli: siitä tulisi hieno, jos joku muu kuin tällainen rautakanki toteuttaisi sen.) Ei ole paikkaa missä esittää, eikä tarvettakaan sellaiselle. Suunnittelen ja treenaan sen mielelläni itseäni varten. Tiedän ja tunnen vaan olevani todella paljon motivoituneeni treenaamaan, kun mulla on maali, jonka haluan saavuttaa. JESSS! Ihoa kihelmöi ja menee kylmiä väreitä kun ajattelen, että voin treenaa treenaa treenaa ja hioa ja joskus osaan sen. Mun aikataululla noin vuoden kuluttua, mutta mikäs kiire tässä on.

If you can dream it, you can do it.
Dream big.