uudet säännöt.

Kuten edellisistä blogiteksteistä (ja blogin harvasta päivittymistiheydestä) on ehkä voinut päätellä, viime viikot ovat olleet hektisiä. Niin hektisiä, että jopa mun duracell-akku uhkasi tyhjentyä. Hämmentävää. Kun nauttii kaikesta mitä tekee, on vaikea käsittää että akkua täytyy silti ladata. Että ei voi paahtaa sata lasissa aamuseiskasta puoleen yöhön tai sen yli ja nukkua yöt pätkissä lasten heräillessä.

Kun sitten aamut alkoivat säännöllisesti ajatuksella "ei v****, taas uusi päivä", oli lyötävä jarru pohjaan. Oli taas kerran opeteltava hengittämään syvään ja rauhoittumaan, ei sääntäämään jokaiseen innostavaan puuhaan ja tarttumaan jokaiseen inspiroivaan ideaan. Mahtaville tarjouksillekin olen joutunut sanomaan "ei kiitos" ja "valitettavasti nyt ei onnistu". Huh, se tuntuu joka kerta yhtä kamalalta. Mutta joskus on pakko.

Mun aivot kävi sellaisilla ylikierroksilla, että päässä tuntui koko ajan huminaa, surinaa ja niin edelleen. Se syö keskittymiskyvyn ja kärsivällisyyden, muun muassa. Viikonloppuna pyhitin pari päivää levolle, esimerkiksi perjantaina torkuin sohvalla takkatulen rätinässä pari tuntia. Lauantaina kävin tekemässä rauhassa (ei siis "kiirekiirekiire,teeäkkiäettäpääsetjatkamaantöitätaiolemaanperheenkanssaäkkkiiii!!"-nauha päässä pyörien kuten yleensä) ja istuin vielä infrapunasaunassakin. Illalla tein vähän töitä, mutta ihan leppoisasti vaan, ja sitten menin ajoissa sänkyyn piikkimaton päälle köllimään ja kirjaa lukemaan. Pää onkin nyt ollut hiljaisempi, syke ja hengitystahti rauhallisemmat. Oi miten ihanaa!!

Eilen illalla meinasi taas iskeä stressi kaikista asioista, jotka odottavat tekemistä, joiden deadline lähestyy, jotka haluaisin tehdä ja niin edelleen. Pää surisi taas enkä osannut tehdä pientäkään päätöstä (varma merkki stressistä mulla). Unohdin työt suosiolla, käperryin sohvalle miehen kainaloon katsomaan Top Gearia ja söin kuulkaa vieraita varten ostetun keksipaketinkin!


Terkut sohvalta!

Mun on nyt pakko opetella ottamaan itselleni rauhoittumisaikaa. Mun on löydettävä liikunnan lisäksi muitakin rentoutumiskeinoja, sellaisia, joissa mieli ja kroppa saavat levätä. Lisäksi mun oli laadittava itselleni työ/vapaa-aikaa koskevat säännöt, koska silloin kun työstä tykkää ja toimisto on kotona, on työtä ja vapaa-aikaa tosi vaikea erottaa toisistaan.

Miksi? Siksi, että en ole kovin mukava äiti tai puoliso stressaantuneena. Siksi, että silloin en ole kovin hyvä ystävä tai viihdyttävää seuraa. Siksi, että en halua olla väsynyt ja ylikierroksilla. Siksi, että silloin liikunta ei ole niin hauskaa kuin yleensä eikä kunto kehity. Ja myös siksi, että hyvinvointi-/terveys-/liikunta-alalla työskennellessä haluan olla esimerkkinä asiakkailleni ja muillekin ihmisille. Parin tunnin yöunilla, turbonappi pohjassa koko päivän tohottaessa en todellakaan ole hyvä esimerkki, paitsi varoittava sellainen. Ja siksi, että pidän töistäni todella paljon ja haluan tehdä niitä jatkossakin. Jos jatkan näin, olen jossain välissä syvässä suossa nimeltä Uupumus. Sinne en halua, joten nyt oli toimittava.

Niinpä laadin itselleni säännöt.

Ne ovat tässä:
- en lue sähköpostia/facebookin inbox-viestejä tms. lasten kanssa ollessani (Jos leikkivät rauhassa keskenään eivätkä tarvitse mua, sitten saan hoitaa kiireisen asian.)
- en lue sähköpostia/facebookin inbox-viestejä klo 21 jälkeen illalla. Enkä käytä SoMeakaan tuon aikarajan jälkeen.
- työnteko on lopetettava tavallisesti klo 22 mennessä, poikkeuksia voi olla silloin tällöin
- sängyssä on oltava 22.30, jotta on aikaa rauhoittua ennen nukkumaanmenoa
- pidän joka päivä vähintään 15 minuutin rauhoittumistauon, mielellään iltapäivällä (Tänään yritin tätä kun kerrankin kumpikin lapsi oli päiväunilla, mutta teemukillinen kesti vain kuuden minuutin ajan. Sitten aloin jo touhottaa töitä.)
- pidän yhden totaalivapaapäivän viikossa: ei töitä, ei opiskelua, ei mitään niihin liittyvää (tai jos ihan vähän kuitenkin?)
- etsin rauhoittumis-/rentoutumiskeinoja ja käytän niitä säännöllisesti

Tämä viimeinen kohta on ehkä kinkkisin. Kun.. No.. Joka kerta joogatessa huomaan, kuinka hyvää se tekisi mulle. Mutta kun se on niin hidasta ja tylsää! Koko tunnin vilkuilen kelloa ja mietin, onko vielä kauan jäljellä. Ja ajatus karkaa noin sekuntin välein uuteen asiaan, hirveän raskasta koittaa keskittyä vain hengitykseensä. Ja pahinta on se, kun tulee hyviä ajatuksia ja haluaisin kirjoittaa ne ylös ja sitten kuuluu opettajan ääni, joka kehottaa päästämään irti päähän tulevista ajatuksista. Eiii, en halua!!

Joskus olen huomannut, että joksu ja uinti ovat mukavan meditatiivisia, rentouttavia ja rauhoittavia lajeja. Mutta ylikierroksilla käydessä on vain yksi vaihde: "täysii!". Ei hyvä.

Käsityöt? Eiih. Toimii hyvässä seurassa eli meidän kerran kuukaudessa kokoontuvassa Viiniä&Villasukkia-illassa, mutta ei muuten. Ja ne V&V-illassa neulotut silmukatkin joudun useimmiten purkamaan (ihan vaan kun en keskity tekemiseen vaan höpöttämiseen).

Kirjoja luen iltaisin, mutta ylikierroksilla niihinkin on vaikea keskittyä.


Venyttely olisi ihan hyvä juttu.


Ja rauhallinen luontoretkeily. Jos malttaisi rauhoittua.

Kun en muuta enää keksinyt, marssin tänään Prismaan ja ostin itselleni palapelin. Nyt on 1500 palan edestä rauhoittumismahdollisuutta. Edellisestä palapelistä onkin aikaa, sillä kokosin sellaista viimeksi raskausajan vuodelevossa johon taisin joutua kun en, kas kummaa, malttanut kuunnella kroppani viestejä, rauhoittua ja levätä välillä. Vielä mä sen opin!

Olen nauttinut kummankin lapsen raskausajasta, mutta ihan kamalasti en kaipaa sitä aikaa kun tuijotin vuorotellen tätä..



.. ja tätä.

(Siis oikeasti.. Huoneessa pelkkä tikittävä kello ja päässä ajatus "älä synny vielä, älä kiltti synny vielä!". Hajottavaa, mutta myös opettavaista.)

Kroppa ja mieli tarvitsee rauhoittumista ja se on nyt opeteltava. Tai se kannnattaa opetella nyt, sillä myöhemmin voi olla liian myöhäistä.



Rauhaa ja rakkautta ja kaikkea.
-S-

ps. Joku saattaa nyt miettiä, että eikö tämän tyyppinen teksi ole ollut joskus aiemminkin..? No, mitäpä mä kerrasta oppisin.. Kaikki uudet taidot vaativat toistoja, myös rauhoittumisen opettelu. ;)

flunssaa potiessa on aikaa pohtia.

Tämä viikko on ollut aikamoinen tunteiden ja ajatusten sekamelska! Mutta se on elämää se. Ja elämä on mahtavaa!

Mies avasi yrityksensä ovet maanantaina ja kun hän illalla puoli seitsemän aikaan pääsi kotiin, hän lähti samantien viemään sairasta (miehen sanoin: puolikuollutta) lasta päivystykseen.

Siitä asti onkin ollut yhtä sairastelua: kuumetta, nuhaa, tukkoista nenää, hullua yskää, keuhkoputkentulehdusta, silmätulehdusta, kaikenlaista. Päivät ovat tuntuneet haastavilta. Etenkin siinä vaiheessa kun itsellä on korkea kuume, yksi kuumepotilas haluaa nukkua pää äidin rinnalla kohoasennossa 24/7 ja toinen lapsi alkaa jo parantua eli on virtaa ja puhtia esimerkiksi hyppiä seinille sisällä ja kiukuta mustasukkaisuutta. Samaan aikaan poden jäätäävää syyllisyyttä siitä, jouduin perua jumpat kolmelta päivältä. "Voi ei, mitä jos jollain on just tosi huono päivä ja sit se ajattelee, että onneksi illalla pääsee jumppaan ja sit tulee viesti että tunti on peruttu ja sit sen päivä tuntuu menneen ihan pyllylleen". Turhahan tällaisia on oikeasti pohtia, sillä joskus sitä vaan sairastuu eikä 40 asteen kuumeessa ilman ääntä voi vetää jumppaa, piste.

Näiden päivien aikana olen ehtinyt pohtia paljon kaikenlaista, esimerkiksi sitä että..
- tykkään mun työstä tosi paljon, mutta haluanko sittenkään tehdä sitä loppuelämääni?
Lähinnä just tuo sairastamiskynnys ahdistaa ja tietysti myös sekalaiset työajat (tunti nyt, kaksi iltapäivällä, kaksi illalla) on miinus, koska mun on vaikea keskittyä muuhun siinä välissä vaan olen koko ajan toinen jalka ovesta ulkona menossa jo.


(Mut onhan tää ihan hullun kivaa.)

- tykkään omasta treenaamisesta ja olen tehnyt sitä nyt ihan liian vähän.
Tuntuu tyhmältä lähteä ennen töitä tai niiden jälkeen treenaamaan ("äiti menee nyt salille ja sitten kolmeen jumppaan, moikka!"), mutta toisaalta ei ne tunnit ole mun treeniä ja huomaan mun kunnon laskeneen esimerkiksi loppukesän kuntoon verrattuna.


(pakko on treenata, jos tuosta sillasta joskus haluaa kauniimman.)

- tehokas ajankäyttötaito voi olla huono ominaisuus.
Pari päivää sitten silmiini osui ensin uutinen siitä, miten metsässä oleilu tekee hyvää. Sitten näin jonkun merimaiseman, jonka alla teksti viestitti siitä että jokaisella pitää olla maisema, jota tuijotellessa stressi sulaa ja murheet unohtuu. Olin vähän tuohtunut. Istua ja tuijotella merta? Siis tuntikaupalla? Oleilla metsässä? Mitä ajanhaaskausta! Senkin ajan voisi käyttää hyödyksi. Sitten pysähdyin. Koska minusta on tullut näin ällöttävän tehokkuusorientoitunut ihminen? (No, ruuhkavuosien aikana kouliintuu sellaiseksi). Ei joka hetkeä voi mitata tehokkuuden kautta ja minä aion nyt jatkossa muistaa tämän.


(Älä tuijota, ajankulua!)

- kolmen päivän melkein-syömättömyys tuntuu oikeastaan aika hyvältä kropassa, joten ehkä joskus pitäisi koittaa puhdistavaa paastoa? Tosin nyt oli helppoa "paastota" kun on vaan maannut sohvalla ja sängyssä ja lattialla. Portaiden kiipeäminen yläkertaan saa jalat tärisemään, joten kovin aktiivista elämää en ehkä voi haaveilla paaston aikana eläväni.

- joskus pitää heittää elämä risaiseksi.
Kirjoittelin syksyllä flunssan hoidosta ruokavaliolla (Linkki). Nyt sitten kun olin tosi kovassa flunssassa, ei voinut vähempää kiinnostaa ne kirjoittamani vinkit. En meinannut saada ruokaa alas lainkaan, joten söin sitten ihan just sitä mitä teki mieli. Eli esimerkiksi keskiviikkona aamupuuron, kaksi mandariinia, leivänpalan ja melkein koko Jumbo Remix-pussillisen. Torstaina kaksi ruokalusikallista puuroa, noin 15 karkkia, iso pala pizzaa. Nyt oikein kihisen innosta päästä taas terveellisen ruoan kimppuun. "Repsahdukset" tai tällaiset kaameat ruokavalionotkahdukset on ok, kunhan ne ei kestä liian kauaa tai toistu liian usein.

- telkkarista ei tule nykyisin melkein mitään katsomisen arvoista.


(Katselen mielummin näitä kuin suurta osaa telkkarin tarjottavasta. Onneksi oli tulppaaneja sohvapöydällä kun olin kipeenä.)

Tiedättekö, olin pohtinut kaikenlaista muutakin, mutta kun olin saanut tämän postauksen kirjoitettua, blogger jumiutui eikä ollut tallentanut koko tekstiä. Nyt pari tuntia myöhemmin en enää muista näitä mun pohdintoja, koska oon ihan täpinöissäni. Täpinöissä koska olen pitkään halunnut päästä tankoilussa sellaiselle tasolle, että pystyn harjoitella koreografiaa - siis oikeasti tanssia (älä lue: kieputella itseään tangon ympäri ja heilutella persettä, sillä sellaisesta en ole kiinnostunut). Tänään kun uskaltauduin ulos sen verran, että kävelin kauppaan (palaten autolla etten vaan rasitu liikaa :D) kuuntelin musiikkia ja palaset vaan loksahtivat paikalleen. Nyt mulla on biisi johon aion suunnitella koreografian ja pieni ajatus jo siitä koreografiasta. Siitä tulee hieno! (Eli: siitä tulisi hieno, jos joku muu kuin tällainen rautakanki toteuttaisi sen.) Ei ole paikkaa missä esittää, eikä tarvettakaan sellaiselle. Suunnittelen ja treenaan sen mielelläni itseäni varten. Tiedän ja tunnen vaan olevani todella paljon motivoituneeni treenaamaan, kun mulla on maali, jonka haluan saavuttaa. JESSS! Ihoa kihelmöi ja menee kylmiä väreitä kun ajattelen, että voin treenaa treenaa treenaa ja hioa ja joskus osaan sen. Mun aikataululla noin vuoden kuluttua, mutta mikäs kiire tässä on.

If you can dream it, you can do it.
Dream big.

(todellakin) olen mitä syön.

Viime viikot on ollut aikamoista haipakkaa. Omat treenit on jäänyt vähiin, yleensä yhteen treeniin per viikko. Joskus olen saattanut ohjausten jälkeen käydä tekemässä muutaman leuavedon ja toes to bar-vatsarutistuksen, mutta siinäpä se. Samaan aikaan olen elänyt suklaadietillä eli herkutellut. En ehkä ihan kauheita satseja, mutta enemmän kun nyt lähiaikoina muuten.

Niinpä olo on pöhöttynyt, laiska, ankea, harmaa ja voisin vaikka veikata kerryttäneeni itselleni kiloja enemmän kuin yksi tai kaksi.

Kun sitten useammalta taholta sain kommenttia laihtumisesta, oli pakko katsoa peiliin. Jep. Jenkkakahvat eivät olekaan kasvaneet vaan sulaneet. Oikein hyvällä tahdolla ja sopivassa valaistuksessa voi ehkä nähdä pienen six-packin alunkin? Ei lämmitä mieltä. Olen nimittäin ajatuksissani edelleen pöhöttynyt, laiska, ankea, harmaa ja painava(mpi kuin yleensä).

Kun katson peiliin, näen ihan hyväkuntoisen ja hoikan, sporttisen tyypin. Ja kun en katso peiliin, tuttu juttu: olo on pöhöttynyt, laiska, ankea, harmaa ja painava(mpi kuin yleensä). Harmi juttu, että ihan koko päivää en voi seistä peilin edessä.

Sama juttu on ollut joskus toisinkin päin. Olo on ollut mahtava, "olen elämäni kunnossa"-tyyppinen. Silloin peilistä katsova tyyppi ei olekaan ihan siinä elämänsä kunnossa.

Vasta nyt (ai mikä hidas sytytys) olen todella ymmärtänyt että se, miten liikut ja erityisesti se, mitä suuhusi laitat, vaikuttaa suurin piirteen kaikkeen. "Olet mitä syöt"-lausahdus ei todellakaan ole huuhaata.

Kun syön terveellisesti ja treenaan, olo on sporttinen. Silloin olo on myös reipas ja iloinen, positiivinen. (Paitsi silloin kun lepoa on töihin ja treeneihin nähden liian vähän, jolloin olo on kaikkea muuta kuin iloinen ja positiivinen.) Ja kun olo ja mieli on kevyitä, on vaivatonta pitää yllä hyvää ryhtiä, on vaivatonta tarttua arkisiin askareisiin, on vaivatonta puuhailla lasten kanssa.

Kun syön huonosti, en viitsi nähdä vaivaa lähteäkseni treenaamaan. Olo on laiska ja nuhjuinen, ryhti painuu kasaan, kaikki tuntuu jotenkin tahmealta. Ajatuksetkin muuttuvat jotenkin sumuisemmiksi ja tylsemmiksi. Arki on todellakin vähän harmaata.

Älkää käsittäkö väärin. En silloinkaan istu koko päivää sohvalla koomailemassa vaan teen kotitöitä, puuhailen lasten kanssa, teen ihan samoja asioita kuin yleensä. En vaan ole niissä jotenkin samalla tavalla läsnä. Ehkä? Tai en tiedä, jotenkin se on erilaista.

Monen päivän herkkuputken jälkeen ajattelin ottaa itseäni niskasta kiinni ja skarpata. Heti en voi lähteä treenailemaan, sillä nyt on kurkkukipu ja kuumetta. Mutta ruokavaliota voi aina rukata. Niinpä nyt loppui taas jokapäiväinen herkuttelu (kerta viikossa on ok), lisää kasviksia ja hedelmiä ja yhtään ateriaa ei skipata. Vettäkin pitäisi muistaa juoda riittävästi.

Kumma kyllä miten terveellistä elämää on (muka) niin vaikea pitää yllä kiireisinä ajanjaksoina, vaikka fiksuja valintoja tekemällä (ja pienellä itsekurin poikasella) tekisi ihmeitä omalle ololle. Ja taas, kyllä mä nytkin olen oikeasti syönyt ihan ookoosti, mutta pienetkin muutokset, esimerkiksi välipalaunohdus, heilauttaa jo kaiken ihan päälaelleen.

Ei muuta kuin uuteen nousuun! :)

kiireestä.

Viime aikoina on puhuttu mediassa paljon kiireestä. Tai ehkä kaikki aiheeseen liittyvä vaan osuu silmään? Viimeksi eilen luin Hesarin netistä kirjoitusta otsikolla Kaikilla on niin kamala kiire. Tunsin taas omantunnon pistoksen.

Kiire, se on tuttu tunne. Ärsyttävä tunne! Joskus oikein raivostuttaa ihmiset, jotka hokevat sitä vaikuttaakseen tärkeiltä. Tuntuu, että joillekin kiire on statussymboli. Tai ehkä joku aikuisuuden leima? Vaikka oikeasti kiireiset ihmiset puhuvat ehkä kiireestään siksi, että se on iso osa elämää. Siksi mäkin siitä puhun. Puhun kiireestä, koska haluan sillä selittää miksi en ehdi tavata ystäviä. Tai miksi en taas ole kuukausiin käynyt kampaajalla. Tai miksi en lakkaa kynsiä, harjaa hiuksia tai ompele takista lähtenyttä nappia.

Kun on niin kiire.

Olen väsynyt kiireeseen ja siksi olen pohtinut miten siitä pääsisi eroon. En ole keksinyt ratkaisua. Jostain pitäisi luopua, mutta mistä? En voi luopua työstäni ("ootte maksanut näistä jumpista, mutta niitä ei nyt pidetäkään kun väsyin kiireeseen ja alan taas täyspäiväiseksi kotiäidiksi."), eikä mieskään voi vähentää työtunteja tai -päiviä: toimisto on pidettävä viitenä päivänä viikossa auki, näytöt on pidettävä sununtaisin ja iltaisinkin on oltava käytettävissä, kun kaikki eivät pääse päivisin hoitamaan asuntoasioita. Ruoanlaitosta yritin vähän luopua hyväksymällä muutamia eineksiä ruokapöytäämme, mutta ei ne oikein maistu. Ja oma stressiin ja kiireeseen reagoiva mahani ei tykännyt einesruoasta yhtään. Omasta treenaamisesta olen harkinnut luopumista, mutta tiedän maanantaisen 1,5-tuntisen tankotanssitunnin olevan niin tärkeä ja rakas ja mieluisa harrastus, ettei oikeasti kukaan perheessä hyötyisi siitä että lopettaisin sen. Kotitöihin käytettävää aikaa olen jo vähentänyt, tervetuloa vaan meille kylään pienten kivien ja isojen pölypallojen keskelle. Ja olen ihan vakavissani ehdottanut miehelle kerrostaloasuntoon muuttoa, jolloin ei olisi pihatöitä ja siivouskin kävisi toivottavasti nopeammin. Vielä ei kuitenkaan haluta luopua meille rakkaasta kodista.

Meillä vaihdetaan kotona olijaa suunnilleen ulko-ovella: kun mies tulee töistä, minä lähden töihin. Erityisesti keskiviikkoisin tämä tuntuu vähän kurjalta, kun autoa jumppasalin eteen parkkeeratessa näen perheen ulkoilemassa puistossa. Joka keskiviikko tulee paha mieli, koska meillä tuollainen koko perheen ulkoilu ei tavallisesti ole viikolla mahdollista.

Kiireen vuoksi en ole suunnitellut joulua vielä yhtään. En ehdi katsoa telkkaria, en ehdi lukea. En ehdi venytellä, en jutella kavereiden kanssa puhelimessa tai treffata. En ehdi enkä saa nukkua riittävästi. Blogiakaan en ehdi kovin usein päivittää, joten sitäkään en voi syyttää ajanpuutteesta. Olen mielestäni melko tehokas ajankäyttäjä, mutta nyt on vaan kädet niin täynnä puuhaa että olen neuvoton.

Niinpä olen hyväksynyt kiireen ja päättänyt keskittyä siihen, miten kiireestä voi selviytyä kunnialla. Tässä muutama hyväksi todettu vinkki:
- pyri piilottamaan kiire lapsilta. Lasten kuuluu nauttia lapsuudesta ilman kiireen tuntua, joten vältän kiireen tuntua arjessa. Vaikeaa, mutta mahdollista. Sitä paitsi, vanhempi lapsi iskee jarrut päälle heti kun häntä hoputtaa, joten asiat tapahtuvat nopeammin kun esittää ettei kello tikitä koko ajan vaativasti, hoputtavasti.

- keskity hyvään. Joo, on kiire. MUTTA: on kiire, koska on töitä. Mahtavaa, että on töitä. On kiire, koska on lapset. Ihaninta maailmassa että on lapset. On kiire, koska koti vaatii siivousta, haravointia jne. Onnea on ihana koti. On kiire eikä ehdi istua alas. Hienoa, sillä istuminenhan on pahasta. Asioissa on aina myös hyvää, keskity siihen.

- hengitä. Kun kalenteri on täynnä, stressikäyräni nousee. Nykyisin osaan onneksi pysähtyä hetkeksi hengittämään syvään, jolloin sydämen syke hidastuu ja stressi tuntuu laantuvan ainakin hieman.

- pysähdy. Viimeksi tänään tein kiireellä kaikenlaista isomman lapsen ollessa kerhossa ja pienemmän yrittäessä nukkua päiväunia. Sitten tuli kiire hakea lapsi kerhosta. Kerhon eteisessä toinen äiti kysyi onko meillä kiire kotiin. Ei, vastasin. "Kun sä vaikutat siltä", hän totesti. (KIIIITOS tästä kommentista!) Niin vaikutinkin, koska kiire jäi päälle. Kun sitten joku huomautti siitä, tajusin pysähtyä: hei, nyt ei olekaan kiire. Nyt saa hidastaa hetkeksi. Itse ei aina tajua sitä.

- nauti. Vielä kuukausi sitten pohdin syyllisyyttä siitä, jos tein jotain "ei-hyödyllistä". Siis jos istuin syömässä iltapalaa rauhassa vaikka lehteä lukien ("pitäisi varmaan suunnitella samalla seuraavia jumppia) tai menin tankotreeneihin ("olisiko sittenkin pitänyt jäädä kotiin lasten ja miehen seuraksi? Ja ne pyykitkin odottaa.."). Nykyisin ymmärrän, että tällaiset hetket on tärkeitä, ne lataa akkuja. Mutta lataus ei toimi, jos potee huonoa omaatuntoa tai syyllisyyttä. Niinpä nykyisin nautin näistä hetkistä ja väännän kriittiset äänet päässäni äänettömälle.

- aikatauluta. Kuten jo mainitsin, olen mielestäni aika taitava ajankäyttäjä. Kalenteri onkin koko ajan käytössä ja täynnä merkintöjä. Nyt olen alkanut aikatauluttamaan myös niitä "ei-hyödyllisiä" juttuja. Saatan vetää illan kohdalle viivan: ei töitä, ei kotitöitä. Venyttele, rauhoitu, hengitä. Odotan myös tulevaa lauantaita, sillä silloin on meidän perheen Älä tee mitään-päivä. Kaikkea mieluisaa saa tehdä, joten ehkä leivomme, pelaamme lautapelejä, käymme puistossa ja luemme kirjoja majassa. Sen sijaan kaikki "pitäisi"-jutut ovat silloin kiellettyjä. Ihan mahtavaa.



Tämä kiireinen elämänvaihe näkyy myös karkinhimossani. Jos en ehdi syödä kunnolla (näin tapahtuu onneksi nykyisin todella harvoin), makeanhimo on kamala ja sitten tulee koko ilta napsittua kaikenlaista mitä nyt kaapeista sattuu löytämään. Esimerkiksi paketillisen rusinoita. Jos taas en nuku riittävästi, on himo nopeisiin hiilihydraatteihin ("croissantia! pullaa! leivosta!) ja pimeyshän tekee minusta suklaanhimoisen. Ja jos en pariin päivään ehdi istua hetkeksikään sohvalle, alan himoita pussillista karkkia. Namipussi symboloi minulle rauhaa ja rentoutumista, sitä, että voi hetken istua ja hengähtää, lukea vaikka kirjaa.

En rakasta kiirettä, mutta rakastan elämääni. Rakastan sitä, että minulla on rakkaat lapset, rakas mies, rakas kissa, rakas koti, rakas harrastus, rakas työ. Ja koska elämä ei koskaan voi olla täydellistä, on rakkaalla elämällä haittapuoli. Siis kiire. Se täytyy vaan hyväksyä ja siitä täytyy selviytyä. Usein mietin sitä, että kymmenen vuoden päästä on jo ihan erilaista. Silloin ei todennäköisesti ole enää rakasta kissaa eivätkä lapset enää kaipaa äidin jatkuvaa seuraaa. Lasten kasvaessa siivottavaakaan ei (ehkä?) ole ihan niin paljoa ja aionpa valjastaa heidät kotitöiden lisäksi myös puutarhahommiin apulaiseksi. Epäilen, etten enää neljäkymppisenä jatka tankotanssiharrastusta, vaikka toisaalta.. Miksipä ei. Elämä on siis nyt kiireistä, mutta myös ihanaa. Ehkä myöhemmin muistelen näitä kaaosvuosia elämäni parhaimpina. Siksi aion nauttia tästä(kin) elämänvaiheesta, kiireestä huolimatta.