Ja kun halutaan tuloksia, yksi asia on varmaa. Silloin on siedettävä epämukavuuden tunnetta.
En tarkoita nyt sitä, että jokaisen tulisi treenata veren maku suussa ja niin, että pukuhuoneessa tulee oksennus. Ei tosiaankaan tarvitse. Mutta jos haluat jonkinlaisia tuloksia, sinun on siedettävä epämukavuutta.
Jumpassa samat ihmiset luovuttavat joka kerta silloin, kun lihaksissa alkaa polttaa. Kun pikakelataan kaksi vuotta eteenpäin, samat ihmiset käyvät edelleen samassa jumpassa, treenaavat samoilla painoilla ja näyttävät ihan samalta. Sitten on ne jumppaajat, jotka sietävät hetken epämukavuutta. Jotka jaksavat tehdä viimeiset neljä toistoa vaikka hapottaa jo. Kahden vuoden päästä nämä ihmiset tekevät isommilla painoilla, loikkaavat entistä korkeammalle ja todennäköisesti ovat myös timmimmässä kunnossa kuin nyt.
Työpaikan ruokalassa aina se sama tyyppi tökkii salaatinlehdet ja muut ”rehut” lautasen sivuun, valitsee aina herkullisimman ruokavaihtoehdon eikä koskaan kieltäydy iltapäiväpullasta. Kahden vuoden päästä hän istuu samassa ruokalassa hieman painavampana, valittaa kuinka työpäivän jälkeen ei jaksa tehdä mitään ja ihmettelee kuinka ”ei tää läskikään sula millään”. Työkaveri sen sijaan tekee pieniä muutoksia ruokavalioonsa: lisää pikkuhiljaa salaatin määrää lautasella, valitsee ruokavaihtoehdoista terveellisemmän ja jättää tiistaisin palaveripullan syömättä. Salaatti ei maistu kovin hyvältä, uunimakkaran jättäminen linjastolle harmittaa ja pelkkä kahvi tuntuu karulta työkavereiden kehuessa korvapuustejansa. Mutta kahden vuoden päästä tämä työkaveri istuu pöydässä hoikempana ja kuuntelee ihmetellen toisten valitusta väsymyksestä ja läskistä. Lounassalaatti maistuu herkulliselta ja perjantain pulla taivaalliselta.
Uudet asiat ovat aluksi epämiellyttäviä. Sitten tapahtuu jotain: joko niistä tulee arkisia tai jopa miellyttäviä tai vaihtoehtoisesti ne unohdetaan ja palataan takaisin vanhaan ja totuttuun, mukavaan. Yleensä ratkaisevaa on se, miten paljon epämiellyttävyyttä joutuu sietämään. Jos muutokset ovat pieniä, epämiellyttävästä tunteesta selviää helpommin voittajana. Mutta jos elämä muuttuu suuresti, epämiellyttävät tunteet ovat juuri niin epämiellyttäviä, että niistä halutaan eroon. Eli palataan siihen vanhaan.
("Aaaargh, taas meni pieleen!!")
Tästä syystä elämänmuutoksia ei kannata tehdä silloin, kun on kiirettä/stressiä/ero puolisosta/läheisen kuolema/tms. Silloin epämiellyttävyyden sietokyky on jo kovilla tai jopa äärimmillään eikä epämiellyttävää muutosta yksinkertaisesti kestä.
Ja tästä syystä suosittelen lämpimästi palkitsemaan itsensä aina silloin, kun on sietänyt tarpeeksi kauan epämiellyttävää ja jostain epämiellyttävästä on tullut arkista, tavallista, rutiini. Hyvää työtä!
("Jes, mä opin tän sittenkin!")
Loppuun vielä linkki mun motivaatiobiisiin. Siihen, jonka laitan soimaan kun salilla viimeiset toistot tuntuu mahdottomilta tai joku tankotemppu sattuu-uu-uu niin että en halua tehdä sitä ollenkaan. Silloin nupit kaakkoon ja Elastisen Hallussa -biisi soimaan. Toimii aina.
"... Tulokset laittaa turvat kii
Kysyy tahtoo, kurii ja luonnetta
Jotain mitä kukaan ei voi tehä puolestas
Mahotont ei oo, hell no, ei tod
Mies ku veistos vai mies ku leivos
Ite päätät sen, eti ties ja keinos
Tehtävä töit, oikoteitä ei oo.."
ps. Kuvituksena ruutukaappauksia mun koreografiatreeneistä. Siellä vasta epämiellyttäviä tuntemuksia pitääkin sietää! ”Mä en osaa tätä yhtään, en tajua enkä opi ikinä. Oon niin huono!” ”Auuuu, kuinka tämä polttaa!” ”V..u, taas meni väärin. Ei kun uudestaan vaan.” Muun muassa näitä ajatuksia käyn läpi oikeastaan aina uutta Piloxing-koreografiaa harjoitellessa. Ja sitten tulee se Näytön Paikka, kun ohjaan sen jumppaajille ja voi sitä fiilistä, kun kova työ ja särkevä kroppa palkitaan onnistumisella. Parasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti