perjantai 23. tammikuuta 2015

flunssaa potiessa on aikaa pohtia.

Tämä viikko on ollut aikamoinen tunteiden ja ajatusten sekamelska! Mutta se on elämää se. Ja elämä on mahtavaa!

Mies avasi yrityksensä ovet maanantaina ja kun hän illalla puoli seitsemän aikaan pääsi kotiin, hän lähti samantien viemään sairasta (miehen sanoin: puolikuollutta) lasta päivystykseen.

Siitä asti onkin ollut yhtä sairastelua: kuumetta, nuhaa, tukkoista nenää, hullua yskää, keuhkoputkentulehdusta, silmätulehdusta, kaikenlaista. Päivät ovat tuntuneet haastavilta. Etenkin siinä vaiheessa kun itsellä on korkea kuume, yksi kuumepotilas haluaa nukkua pää äidin rinnalla kohoasennossa 24/7 ja toinen lapsi alkaa jo parantua eli on virtaa ja puhtia esimerkiksi hyppiä seinille sisällä ja kiukuta mustasukkaisuutta. Samaan aikaan poden jäätäävää syyllisyyttä siitä, jouduin perua jumpat kolmelta päivältä. "Voi ei, mitä jos jollain on just tosi huono päivä ja sit se ajattelee, että onneksi illalla pääsee jumppaan ja sit tulee viesti että tunti on peruttu ja sit sen päivä tuntuu menneen ihan pyllylleen". Turhahan tällaisia on oikeasti pohtia, sillä joskus sitä vaan sairastuu eikä 40 asteen kuumeessa ilman ääntä voi vetää jumppaa, piste.

Näiden päivien aikana olen ehtinyt pohtia paljon kaikenlaista, esimerkiksi sitä että..
- tykkään mun työstä tosi paljon, mutta haluanko sittenkään tehdä sitä loppuelämääni?
Lähinnä just tuo sairastamiskynnys ahdistaa ja tietysti myös sekalaiset työajat (tunti nyt, kaksi iltapäivällä, kaksi illalla) on miinus, koska mun on vaikea keskittyä muuhun siinä välissä vaan olen koko ajan toinen jalka ovesta ulkona menossa jo.


(Mut onhan tää ihan hullun kivaa.)

- tykkään omasta treenaamisesta ja olen tehnyt sitä nyt ihan liian vähän.
Tuntuu tyhmältä lähteä ennen töitä tai niiden jälkeen treenaamaan ("äiti menee nyt salille ja sitten kolmeen jumppaan, moikka!"), mutta toisaalta ei ne tunnit ole mun treeniä ja huomaan mun kunnon laskeneen esimerkiksi loppukesän kuntoon verrattuna.


(pakko on treenata, jos tuosta sillasta joskus haluaa kauniimman.)

- tehokas ajankäyttötaito voi olla huono ominaisuus.
Pari päivää sitten silmiini osui ensin uutinen siitä, miten metsässä oleilu tekee hyvää. Sitten näin jonkun merimaiseman, jonka alla teksti viestitti siitä että jokaisella pitää olla maisema, jota tuijotellessa stressi sulaa ja murheet unohtuu. Olin vähän tuohtunut. Istua ja tuijotella merta? Siis tuntikaupalla? Oleilla metsässä? Mitä ajanhaaskausta! Senkin ajan voisi käyttää hyödyksi. Sitten pysähdyin. Koska minusta on tullut näin ällöttävän tehokkuusorientoitunut ihminen? (No, ruuhkavuosien aikana kouliintuu sellaiseksi). Ei joka hetkeä voi mitata tehokkuuden kautta ja minä aion nyt jatkossa muistaa tämän.


(Älä tuijota, ajankulua!)

- kolmen päivän melkein-syömättömyys tuntuu oikeastaan aika hyvältä kropassa, joten ehkä joskus pitäisi koittaa puhdistavaa paastoa? Tosin nyt oli helppoa "paastota" kun on vaan maannut sohvalla ja sängyssä ja lattialla. Portaiden kiipeäminen yläkertaan saa jalat tärisemään, joten kovin aktiivista elämää en ehkä voi haaveilla paaston aikana eläväni.

- joskus pitää heittää elämä risaiseksi.
Kirjoittelin syksyllä flunssan hoidosta ruokavaliolla (Linkki). Nyt sitten kun olin tosi kovassa flunssassa, ei voinut vähempää kiinnostaa ne kirjoittamani vinkit. En meinannut saada ruokaa alas lainkaan, joten söin sitten ihan just sitä mitä teki mieli. Eli esimerkiksi keskiviikkona aamupuuron, kaksi mandariinia, leivänpalan ja melkein koko Jumbo Remix-pussillisen. Torstaina kaksi ruokalusikallista puuroa, noin 15 karkkia, iso pala pizzaa. Nyt oikein kihisen innosta päästä taas terveellisen ruoan kimppuun. "Repsahdukset" tai tällaiset kaameat ruokavalionotkahdukset on ok, kunhan ne ei kestä liian kauaa tai toistu liian usein.

- telkkarista ei tule nykyisin melkein mitään katsomisen arvoista.


(Katselen mielummin näitä kuin suurta osaa telkkarin tarjottavasta. Onneksi oli tulppaaneja sohvapöydällä kun olin kipeenä.)

Tiedättekö, olin pohtinut kaikenlaista muutakin, mutta kun olin saanut tämän postauksen kirjoitettua, blogger jumiutui eikä ollut tallentanut koko tekstiä. Nyt pari tuntia myöhemmin en enää muista näitä mun pohdintoja, koska oon ihan täpinöissäni. Täpinöissä koska olen pitkään halunnut päästä tankoilussa sellaiselle tasolle, että pystyn harjoitella koreografiaa - siis oikeasti tanssia (älä lue: kieputella itseään tangon ympäri ja heilutella persettä, sillä sellaisesta en ole kiinnostunut). Tänään kun uskaltauduin ulos sen verran, että kävelin kauppaan (palaten autolla etten vaan rasitu liikaa :D) kuuntelin musiikkia ja palaset vaan loksahtivat paikalleen. Nyt mulla on biisi johon aion suunnitella koreografian ja pieni ajatus jo siitä koreografiasta. Siitä tulee hieno! (Eli: siitä tulisi hieno, jos joku muu kuin tällainen rautakanki toteuttaisi sen.) Ei ole paikkaa missä esittää, eikä tarvettakaan sellaiselle. Suunnittelen ja treenaan sen mielelläni itseäni varten. Tiedän ja tunnen vaan olevani todella paljon motivoituneeni treenaamaan, kun mulla on maali, jonka haluan saavuttaa. JESSS! Ihoa kihelmöi ja menee kylmiä väreitä kun ajattelen, että voin treenaa treenaa treenaa ja hioa ja joskus osaan sen. Mun aikataululla noin vuoden kuluttua, mutta mikäs kiire tässä on.

If you can dream it, you can do it.
Dream big.

2 kommenttia:

  1. Toi sairastamiskynnysmorkkis on niin totta! Itellä on ihan sama, ei millään kehtais/viitsis jäädä kotiin vaikka pitäis.. Tällä viikolla mäkin sitten jouduin kuitenkin luovuttamaan ja olemaan poissa kaks päivää kun vatsataudissa ja korkeessa kuumeessa ei oikein ollu vaihtoehtoja. I feel you!

    Pakkohan openkin on välillä sairastaa, älä sä huoli, kyllä me kaikki ymmärretään! (ja mähän en ois siis itekään selvinny sinne piloxingiin..)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana Salla! <3 ei tosiaan sun työssäkään oikein selviä sairaana ja toisaalta, vanhemmat ehkä arvostaa sitä, että malttaa sairastaa kotona eikä levitä pöpöjä lapsosiin.

      Paranemisia, jos et ole vielä ihan toipunut ja tapaamme toivottavasti torstaina! ;)

      Poista