Pikaiset terkut Svoli Conventionista! Oli aivan mahtava viikonloppu: kymmenen liikuntatuntia (joista lähes kaikki kehonhuoltoa, corea, venytystä, joogaa jne. - nyt on venytetty ja vanutettu olo!), timanttisia ammattilaisia ohjaamassa ja mukavia keskustelu- ja vertaistukihetkiä ohjaajien ja vähän muidenkin kanssa.

Nyt pää surraa uusia ajatuksia, vanhoja ajatuksia, iloa ja intoa, rauhaa ja rakkautta ja kaikkea. :D Tätä pitää vähäm sulatella, mutta palaan asiaan myöhemmin ja kerron teille sittem lisää.

Teki muuten hyvää mennä tuollaiseen tapahtumaan ihan yksin enkä (onneksi?) edes törmännyt siellä tuttuihin. Kavereiden kanssa en olisi ehtinyt tarkastella asioita samalla tavalla kuin yksin enkä toisaalta olisi ajautunut keskusteluihin vieraiden kanssa. Ja yksin olo on vähän mun epämukavuusaluetta, joten oli taas mahtavaa venyttää mukavuusalueen rajoja ja huomata, ettei se olekaan niin kamalaa.

Uusi viikko alkamassa, mahtavaa! Reipasta alkavaa viikkoa.

lempeys toimii + flunssankarkoitusvinkki

Olen yrittänyt puhua itselleni ystävällisemmin ja olla muutenkin lempeämpi itseäni kohtaan. Ja arvatkaas mitä.. Se toimii! Olen vähemmän stressaantunut, vähemmän ärtynyt (paitsi aamulla väsymyksen takia olin just todella ärtynyt) ja !vähemmän makeanhimoinen!

Vaikka makeanhimo ei ole vaivannut, en silti ole pysynyt poissa karkkipussilta. Meillä oli kaapissa Lidlin kovia salmiakkisammakkoja ("ne on hyviä ja yksi-kaksi sellaista riittää kun tekee mieli jotain makeaa kahvin kanssa"). Jep. Tänään imuroidessa sammutin välillä imurin vain hakeakseni taas uuden salmiakkisammakon. Ja sitten ne loppui.

Meille ei voi todellakaan ostaa vierasvaroja tai muita herkkuja kaappeihin.


Tällä viikolla on ollut monesti olo, että olen tulossa kipeäksi. Nyt ei olisi mahdollisuutta sairastua, kun en haluaisi perua osallistumista viikonlopun Svoli Conventioniin, siis jumppajumppajumppa-ideapäivään. Ja kun omat jumpat on ma, ke, to ja su, en ehdi sairastaa missään välissä.

Siksi olen koittanut karkoittaa flunssaa "väärinkäyttämällä" Energy Boost-juomajauhetta (antioksidantteja ja vitamiineja, eikä se suuri kofeiiniannoskaan varsinaisesti haittaa kun meillä on taas yöt ollut todella katkonaisia). Lisäksi olen juonut teetä, paljon teetä. Lempparini on Clipperin sitruuna&inkivääri, tujauksella hunajaa. Jossain juuri luki, ettei hunaja teessä tee flunssalle mitään, mutta minä en usko. Uskon sen auttavan ja olipa kyseessä lumevaikutus tai ei, niin ihan sama. Hunajatee vie flunssan ensioireet, kokeiltu on.

Tänään oli aika tiukka piloxing kahden muokkaustunnin jälkeen ja nyt olen ihan valmis nukkumaan. Ensin pitäisi kuitenkin saada itsensä ylös sohvalta ja venytellä vähän. Nämä jumppatyöt vaatii aika paljon, mutta oi kuinka tykkäänkään niistä! Taas tänään olen miettinyt kuinka onnekas olenkaan, kun saan tehdä töitä joista oikeasti nautin. Töistä puheenollen.. Mun juttu tulee olemaan Kaksplussassa, lisää siitä joskus myöhemmin!

kuinka puhut itsellesi?

Olen lukenut useita lehtiartikkeleita, joissa on annettu neuvo puhu itsellesi kuin puhuisit parhaalle ystävällesi.

Nyt muutaman päivän olen yrittänyt pitää tämän mielessäni, sillä olen tajunnut puhuvani itselleni todella paljon ja todella tylysti.

Koska tulin juuri tankotanssitreeneistä, esimerkkikikin tulee tankotanssimaailmasta.

Miten puhun jos tankotanssia harrastava ystäväni tai joku tankotreenikavereistani..

.. valittelee kuinka kankea on? Sanonko: "No ei susta ikinä notkeaa tuukaan, ihan tuhraan edes yrität"?

En. Vaan sanon, että pikkuhiljaa notkeus lisääntyy (eikä kaikkien tarvitse ollakaan yhtä venyviä ja vanuvia kuin supernotkeiden, tempuista saa hienoja muutenkin.)

.. päivittelee, ettei saa jotain temppua tehdyksi kun voimat ei riitä? Sanonko:

"Sä oot kyllä ihan h**vetin heikko, voi voi voi mikä surkimus"? En. Vaan sanon, että jokainen toisto vahvistaa ja sitä paitsi toi onkin tosi vaativa liike.

.. jos jollain on huono treenipäivä tai tankotaantuma (eli tututkin temput tuntuu vaikeilta)? Sanonko:

"Oikeasti.. Olet kyllä niin huono, että sun kannattais lopettaa koko laji"? No en todellakaan sano! Vaan kannustan ja yritän auttaa näkemään ne jutut, mitkä onnistuu.

.. jos joku onnistuu uudessa tempussa? Sanonko "No joo, toi onnistu mut muuten oot ollut tänään ihan paska"? Eeeeen sano vaan kehun ja iloitsen, taputan ja ehkä vähän riemunkiljaisen.

Niin.

Mutta itselleni puhun siellä treenisalilla noiden ekojen esimerkkien tavoin. Kerron olevani kankea, heikko, surkea, onnistun välillä tuurilla jossain tempussa. Ja kun fiilis laskee, alkaa peilikuvakin näyttää aivan karmaisevalta. Sitten tekeekin vain mieli lähteä kotiin syömään suklaata.

En puhu tällä tavalla itselleni vain tankoillessa vaan oikeastaan aina. Töissä olisin voinut tehdä jotain vielä paremmin ja ai että, jos teen jonkun pienen moan niin siitä kyllä muistutan itseäni kauan. Kotona voisin myös aina tehdä enemmän ja nopeammin ja tehokkaammin ja olla lasten kanssa vielä aktiivisemmin, innovatiivisemmin ja niin edelleen.

Arvatkaa meneekö touhu suorittamiseksi? Ja suorittaessa menee ilo tekemiseen. Ja kun kaikesta katoaa ilo ja pää täyttyy "olet paska, paska, paska ja mikset tehnyt tuotakin paremmin?!"-viestistä, tekee mieli nollata pää. Karkkiövereillä.

Siis, tästä lähtien puhun itselleni kuin parhaalle ystävälleni. Kannustaen, ymmärtävästi, kehuen. (Ystävät, toivottavasti puhun teille näin! Olette sen nimittäin ansainneet, ootte mahtavia.)

Jos tunnistatte itse tekevänne samaa, suosittelen teitäkin muuttamaan viestit hieman lempeämmiksi. Se tekee hyvää tässä suorituskeskeisessä maailmassa.

Peace. :D

suunnitelma c, täydellinen vaihtoehto

Mulle oli tälle illalle suunnitelmia. Olin odottanut viikkotolkulla hot yinjooga-kurssia (5 kertaa), jonka piti alkaa tänään. Se peruttiin, ainakin tämän illan osalta. Liian vähän osallistujia. Kyllä otti päähän!

Suunnitelma B oli lähteä Helsinkiin katsomaan Pole Stars Showcase-kisoja. Mutta jo aamulla tuli selväksi että tämä ei onnistu: lapsista näki, että oli taas vähän rankka viikko. Eivät siis ole vielä tottuneet siihen, että äiti lähtee iltaisin töihin ja äitiä tunnutaan nyt kaipaavan kovasti etenkin nukkumaan mennessä.

Niinpä perjantai-illan suunnitelma oli suunnitelma C. Kun mies tuli töistä kotiin, mä lähdin salille. Ja olipa treeni! En ole aikoihin tehnyt salitreenejä, mutta viimeksi tankoillessa sisuunnuin omaan voimattomuuteeni ja suunnittelin treenin, joka a) vahvistaa mun heikkoja kohtia eli parantaa lihastasapainoa ja b) toivottavasti antaa lisää voimaa myös tankoiluun (vaikka epäilen, että enemmän vika on siinä, etten osaa tangolla käyttää mun lihaksia oikein - vinkkejä miten treenata sitä?!). Niin, sisuuntuneena tein siis aika tiukan treenin ja nautin. Kuuntelin musiikkia, uppouduin omaan maailmaan ja sain kerrankin pääni tyhjäksi kaikista tsiljoonista siellä risteilevistä ajatuksista.

Treenin jälkeen join palautusjuoman ja suuntasin vielä infrapunasaunaan. Siellä istuin, hikoilin ja luin uusinta MeNaiset Sport-lehteä. Lehdessä oli juttua kahdesta crossfit-mimmistä. He vinkkasivat, että kerran viikossa kannattaa pitää mättöpäivä, jotta aineenvaihdunta pysyy käynnissä. Koska toinen mimmeistä oli Emilia Leppänen (vahva ja iloisen oloinen tyyppi, fanitan), pysähdyin miettimään tätä. Aineenvaihdunnasta en tiedä, mutta oikeasti mun kroppa tuntuu toimivan parhaiten silloin kun yhtenä päivänä viikossa herkuttelen, paljon. Ei siis vain karkilla vaan kaikella muullakkin. Sen jälkeen lihakset tuntuu palautuneilta, voimakkailta, "täysiltä". Niin että en aio elää sokerittomasti enkä herkutella joka päivä vähän. Sem sijaan aion syödä kuusi päivää viikossa terveellisesti ja yhtenä päivänä syödä just sitä, mitä tekee mieli. Vaikka sitten croissanttia aamupalalla, jäätelöä iltapäivän kahvin kera, pizzaa päivälliseksi ja karkkia iltapalaksi.

Tällainen ei varmasti sovi kaikkien elimistölle, mutta mun kropalle se on tuntunut toimivan.

Palaset siis loksahtivat paikoilleen tänään. Ja vaikka mua edelleen harmittaa vähäsen joogan peruuntuminen ja se, etten nähnyt mahtavia tankotanssiesityksiä niin perjantai oli täydellinen. Ja sen kruunasi se, että sain nukuttaa noi pikkuiset tänä iltana. Uniset lapset on niin... <3

Nyt venyttelemään!

Ai niin.. mitä mä siellä salilla tein? Tällaista:

Lämmittely

Alataljasoutu 8 ja TRX-soutu 12, kolme sarjaa vuorotellen

Lonkan ojennus taljassa 3 x 8/puoli
Lantionnosto selinmakuulla, painotangon kanssa 3 x 12

Ojentajat taljassa 8 ja ojentajadippi jalat pallon päällä 12, kolme sarjaa vuorotellen

Pystypunnerrus käsipainoilla 8 ja takaolkapäät taljassa 12, kolme sarjaa vuorotellen

Varpaat tankoon 3 x 12 (siis tangosta roikkuen, jalat nousee sinne tankoon. Tai tarkoitus olisi, että ne nousee. Ei noussut, mut nostin sen verran kun nousi ja ehkä joskus vielä varpaat osuu sinne tankoon!)

Sivulankkudippi 2 x 15/puoli

TRX-rutistus 3 x 12 niin, että lankusta mennään "puolikäsilläseisontaan" eli pää alaspäin, selkä pystysuorassa, jalat vaakatasossa.

Selän ojennus laitteessa 3 x 15

Sit jäähdyttely ja venyttelyt.

Olen pitkään tehnyt salilla patteriharjoittelua (tosin nyt en ole aikoihin käynyt salilla). Nyt halusin jotain erilaista ja niinpä yhdistin samaan patteriin saman lihasryhmän treenin, yleensä olen tehnyt "oikeaoppisesti" erinlihasryhmää esim. reidet ja rinta, pakarat ja ojentaja, rinta ja hauis.. Tuo uusi systeemi teki kivan poltteen aina lihaksiin, tykkäsin.

sokeriton elämä vai kohtuukäyttö?

Äh, miten pienistä asioista voikaan tehdä niin vaikeita..?! En osaa päättää millaista elämää eläisin. Perhe-elämää? Kyllä kiitos. Liikunnallista elämää? Jes. Terveellistä elämää? Kelpaa. Julkkiselämää? Ei, en halua. Sokeritonta elämää? Ööööh.. En tiedä.

Sokeriton elämä vaikuttaa hulluttelulta, johon osa ihmisistä on tässä fitness-hysteriassa syöksynyt. Mutta samalla se tavallaan lupailee ratkaisua mun pitkäaikaiseen ongelmaan, joten vähän sokerittomuus kuitenkin kiinnostaisi.

Joka päivä törmään jossain johonkin sokerittomuutta käsittelevään kirjaan, tv-ohjelmaan, lehtiartikkeliin, facebook-statukseen tai blogipostaukseen. Aina tulee sellainen olo, että joo-o, sokerittomuus on ratkaisu mun karkinhimoon. Ensimmäiset kolme viikkoa tulee olemaan vaikeita, mutta sitten sokerikoukku helpottaa ja pääsen vihdoin eroon tästä ärsyttävästä himosta.

Mutta sitten alan miettiä mitä se sokerittomuus oikeasti merkitsisi. Se merkitsisi luopumista todella monesta asiasta. Esimerkiksi palautusjuomasta, joka ei tietenkään ole välttämättömyys elämässä, mutta helpottaa kummasti silloin kun ei heti pääse ruokapöydän ääreen. Joutuisin tarkasti lukea jokaisen ostamani tuotteen ainesosaluettelon ja jättää hyllyyn esimerkiksi peston, leipäpaketit ja ketsupin. Ja proteiinipatukat, joista on tullut keskiviikkopäivieni pelastus. Kun on sauvakävelyohjaus klo 16-17 ja jumpparyhmät alkaen klo 19, ei välissä ehdi syödä kunnon ruokaa. Silloin proteiinipatukka + hedelmä vie nälän ja antaa energiaa, mutta ei paina vatsassa tunnilla hyppiessä.

Joutuisin myös kieltäytyä kaikista kahvipöytätarjottavista ystävien ja sukulaisten luona, kahvilakäynneilläkin pitäisi tyytyä tavalliseen tee- tai kahvikupposeen.

Monet ihmiset eivät voi allergioiden vuoksi syödä kyseisiä juttuja, mutta että ihan omasta päätöksestä rajoittaisin niin monia juttuja ruokavaliosta? Tuntuu hölmöltä idealta. Never!

Mutta sitten alan taas pohtia, että olisiko se nyt kuitenkaan niin paha hinta siitä, että pääsisi makeanhimosta eroon.. Ja sitten taas, onko se makeanhimo nyt kuitenkaan niin kamala juttu. Ehkä pitäisi vain kasvattaa itsekuria.

Ja toisaalta pian makeanhimo voi olla tiessään tai ainakin helpottanut. Univelkahan nimittäin kasvattaa makeanhimoa. Samoin stressi, jota myönnän kokevani aika paljon kun yritän yhdistää kotiäitiyden ja työt ja unohdan vapaa-ajan. Ei mene kauaakaan siihen, että saan taas nukkua parempia öitä. Ei menee montaakaan vuotta niin minulla on työaika jolloin keskityn töihin ja vapaa-aika, jolloin olen lasten kanssa ja teen omia hommia. Ja kun stressiä on vähemmän ja unta enemmän, makeanhimo pienenee. Eikö? Näin aion uskotella itselleni, älkää tulko murskaamaan mun unelmia. (Tiedän, siitä se stressi vasta alkaa kun yrittää yhdistää "ihan oikean" työelämän ja perhe-elämän. Hysss, älkää kertoko ettei mun illuusio mene rikki!)

Eli jatkan makeanhimon kanssa taistelua ja odotan helpompaa elämänvaihetta? Vai annanko sokerittomuudelle kuitenkin mahdollisuuden? Tässä blogipostauksessa ei ollut päätä eikä häntää, koska ei niitä ole näissä ajatuksissakaan. Jos teillä on viisaita sanoja tai arvokkaita kokemuksia aiheesta sokerittomuus ja makeanhimo, jakakaa ne kommenttiboksissa.

hyppy syvään päähän.

Olen aina ollut murehtija ja Worst Case Scenario-tyyppi. Nämä pelot ja murheet eivät edes ole mitään todennäköisiä juttuja vaan jotain ihan satunnaisia juttuja. Onneksi(?) arjessa en ole pelokas enkä äitinäkään ole mikään ylisuojelevainen hössö.

Tässä muutama esimerkki mun Worst Case Scenario-ajattelusta:

Muistikuvani ala-asteen diskosta on tämä: seisomme isossa ringissä tanssimassa, reput/laukut ovat ringin keskellä. En voi nauttia täysillä, sillä murehdin koko ajan että mitä jos joku kuitenkin varastaa minun tai ystäväni repun tai vie jotain sieltä.

Mökkireissulla kun lähdemme kalaan, minä murehdin miten kissamme pärjää mökissä. Mitä jos tulee tulipalo? Tai ampiainen pistää kissaa? Tai me hukutaan, mitä kissalle sitten käy?

Ei siis mitenkään järjellisiä pelkoja, mutta jotain kummituksia jotka aina huhuilevat päässäni tietyissä tilanteissa.

Yksi tällainen tilanne on matkat. Kun reissu on varattu, alkaa hermoilu: mitä jos joku menee pieleen? Mitä jos mennään hotelliin eikä sitä olekaan olemassa ja ollaan ulkomailla ilman yösijaa? (Seikkailuhan se olisi, ei mikään katastrofi.) Miten kissa pärjää hoitajien kanssa? Mitä jos joku sairastuu? Mitä jos mitä jos mitä jos..

Tämä on ärsyttävää, sillä oikeastihan matkan varauksen jälkeen pitäisi olla onnellinen ja innoissaan. Varauksen jälkeen pitäisi lainata matkaoppaita ja tehdä reissusuunnitelmia. Ei murehtia.

Nyt on matka varattuna ~vain perheemme aikuisille jäsenille~ ja sehän lisää murehtimiskerrointa ainakin tsiljoonalla! Varsinkin, kun tämä on ensimmäinen matkamme ilman lapsia. Varsinkin, kun pienempi lapsemme ei ole vielä ollut yökylässä. Varsinkin, kun minä vielä imetän. Huhhuu, matkaan ei ole kovin kauan aikaa (pari kuukautta) ja muuttujia on paljon. Stressattavaa, murehdittavaa, pelättävää riittää.

Mutta.. Olen kyllästynyt murehtimaan ja märehtimään, joten nyt aion tehdä jotain hurjaa. Aion vetää syvään henkeä, ottaa nenästä kiinni ja hypätä rohkeasti altaan syvään päähän. Tällä kertaa aion uskaltaa luottaa, että kaikki menee hyvin. Sillä kaikki menee hyvin. Ja jos ei mene, siitäkin selvitään.

Yksi asia, jonka olen murehtimisesta oppinut on tämä: murehtiminen ei auta. Vaikka kuinka murehtisin ja pelkäisin esimerkiksi paljon autoilevan mieheni ajavan kolarin, se ei estäisi häntä ajamasta kolaria. Joten miksi murehtia turhaan? Miksi en nauttisi elämästäni (joka on mahtava!) enkä tuhlaisi aikaani turhaan murehtimiseen. Ja miksi en luottaisi siihen, että vastoinkäymisistäkin selvitään.

ps. Kuopusta odottaessani murehdin yhtä asiaa ja avauduin siitä monelle ystävällekin. "Älä sellaista murehdi, ei noin käy!", oli kaikkien reaktio. Ja arvatkaas mitä.. Kävi juuri niin kuin pelkäsin! Hetken se tuntui suunnilleen maailmanlopulta, mutta sitten vedettiin henkeä ja jatkettiin suunnitelman A mukaan. Eli murehtiminen olikin aivan turhaa.


Don't worry, be happy!

Mahtavaa uutta viikkoa!

paha olo karkista.

Välillä tuntuu, että taisteluni karkkiaddiktiota vastaan ei etene lainkaan. Nimimerkki Mieheni osti minulle PUOLEN KILON irtokarkkipussin ja se on nyt tyhjä. Söin siitä suurimman osan, pidin pienen tauon kun tuli paha olo, mutta olon helpotuttua jatkoin syömistä. Nyt on hel***in paha olo. Ja ekaa kertaa aikoihin myös morkkis karkkien syömisestä. Mietin vain että tyhmätyhmätyhmä minä, onko pakko syödä jotain joka tekee mulle niin monella tavalla pahaa..

Mutta liika ankaruus ei ole toimiva ratkaisu. Tämä oli virhe, mutta virheistä oppii. Tämä oli repsahdus, mutta repsahduksesta noustaan. Tämä ei todellakaan ollut maailmanloppu ja paha olo häviää aamuun mennessä. Tätä hoen nyt itselleni ja muistutan itseäni myös aamupäivän baby steps-ajattelusta.

Aamupäivällä mietin nimittäin sellaista, että tuntuu kuin elämäntapani ei muuttuisi ollenkaan terveellisempään suuntaan. Mutta kun sitten tarkastelen ruokavaliotani nyt ja viisi, tai vaikkapa kolme, vuotta sitten niin muutos on aika hurja. Silloin söin paljon ruokia, joita en nykyisin enää voisi kuvitellakaan syöväni (esim. pakastepizza), herkuttelin paaaaljon nykyistä enemmän, söin kasviksia vähemmän, söin hedelmiä vähemmän ja niin edelleen. Ruokavalioni on muuttunut tosi paljon parempaan suuntaan, pienin, hitain askelin. Vauvan askelin.

Nykyisin pystyn kuvitella sen ajan, kun en enää tarvitse viikonlopun karkkipussia. Kun herkuksi riittää hyvä ruoka ja ehkä pari palaa raakasuklaata tai makea jälkkäri. Kun en enää tarvitse makeaa naposteltavaa. Ja tämä on jo aika suuri edistysaskel, sillä en ole edes halunnut ottaa täydellistä eroa karkeista. Nyt ajattelen jo niin, että en tarvitse karkkeja ja haaveilen aidosti, oikeasti karkittomasta elämästä. En kuitenkaan aio enää tehdä samaa virhettä kuin noin tuhat kertaa aiemmin eli repäistä äkkiä itseni eroon karkista. Haluan muutoksesta pysyvän, joten jatkan etenemistä vauvan askelin. Otan horjuvia, pieniä, vähän kokeilevia askelia, mutta pääsen eteenpäin. Tulen pyllähtämään vielä monesti, mutta joka kerta nousen sitkeästi ylös ja jatkan taapertamista kohti karkitonta elämää.