vahva ja heikko.

Viime viikolla tuli sitten herkuteltua karkilla oikein olan takaa. Syömäni karkkimäärä ei oikeastaan ollut edes kovin suuri, mutta sillä ei ole mitään väliä. Söin lähes joka arkipäivä karkkia ja se harmittaa. Loppuviikolla päätin sitten tsempata ja onnistuinkin siinä yllättäen. Torstaina ja perjantaina himoitsin Jumbo TuttiFrutti-pussia (haaveilen sellaisesta juuri nytkin), mutta en yksinkertaisesti antanut itselleni lupaa ostaa sellaista ja onnistuin jopa sulkemaan karkinhimon aika hyvin pois mielestäni. Turha sitä on miettiä, kun sille ei mitään voi tehdä. Eikö niin? Lauantaina totesin miehelleni kaupassa, että "no kai sitä sitten voisi pienen karkkipussin ottaa", aivan kuin se olisi ollut hänen ideansa vaikka itse sitä ajattelin. Mies vaan pyöräytti silmiä ja leikki, ettei kuullut mitä sanoin. Törkeetä! No, hänen kävellessään kassoille minä poikkesinkin karkkihyllylle. Ajattelin nappaavani pikaisesti jonkun karkkipussin ja palaavani kassajonoon ennen kuin hän huomaakaan minun poissaoloni. Sitten olisin ujuttanut karkkipussin kassahihnalle muiden ostosten sekaan ja mies olisi huomannut karkit vasta kotona. Suunnitelma oli hyvä, mutta karkkihyllyllä kohtasin uuden ja yllättävän ongelman. Minun ei tehnytkään mieli karkkia. Seisoin kaikkien niiden karkkipussien edessä hämmentyneenä ja yritin etsiä edes yhtä pussia, joka kutsuisi minua. Sellaista ei löytynyt. Havahduin siihen, kun mies seisoi selkäni takana. Totesin järkyttyneenä, ettei tee mieli karkkia ja käänsin selkäni karkkeja notkuvalle hyllylle. Siis mitä ihmettä!?

No, onneksi sunnuntai korjasi tämän tilapäisen mielenhäiriöni. Menin kuntosalilta suoraan vanhemmilleni nälkäisenä ja tein siellä terveellisen välipalan. Hah! Menittekö halpaan? En todellakaan tehnyt terveellistä välipalaa vaan söin sinne jättämäni suklaavohvelikeksipaketin tyhjäksi, kaivelin kaappia kunnes löysin äidin salmiakkikätkön ja sitten söin vielä pussillisen ihanaa, tuoretta lakritsia. Sen jälkeen lähdimmekin anoppini syntymäpäiville, jossa sai kakkua. Kuntosalitreenin aiheuttama kalorivaje on siis nyt korjattu.

Ai niin.. Olen huomannut itsessäni ajatusmallin, jota en oikein tajua. Kun kerran repsahdan herkuttelemaan, heitän samantien kirveen kaivoon ja syön seuraavan viikon ihan kamalan paljon herkkuja. Ajattelen, että eihän sillä nyt enää ole mitään väliä, kun herkuttelin jo. Oikeastihan fiksua olisi sallia pienet repsahdukset ja ajatella niin, että tänään herkuttelin, huomenna syön siis kevyemmin. Minun mallini on kuitenkin: tänään herkuttelin, huomenna siis jatkan herkuttelua. Pähkähullua! Onkohan tämä jonkin sortin syömis-/ahmimishäiriö. :|